Rahapeliriippuvaisten suhdekategoriat

Juuri päättynellä metodikurssilla tehtiin lopputyö, jossa tehtävänä oli tehdä empiirinen tutkimus rahapeliriippuvaisia käsittelevää aineistoa käyttäen. Addiktion teema sivunnee kandidaatintyötäni, mutta tulevaan pro-graduuni tämän työn liittää erityisesti kategoria-analyysin käyttö, jota tässä sovelsin kunnolla käytännössä ensimmäistä kertaa. Kokemukseni empiirisistä tutkielmista ovat melko vähäisiä, mutta tämän työn myötä uskon olevani valmis viimein etenemään gradunikin analyysiosioon.

Tutkielma

Tiivistelmä

Rahapeliongelmaisten suhteet ovat tämän sosiologisen tutkielman tarkastelussa. Tarkoituksena on selvittää, millaisia moraalisia suhteita addiktit muodostavat tahoihin, jotka tavalla tai toisella ovat tekemisissä ongelmista potevien arkielämän kanssa. Laadullisena aineistona toimii tekstikatkelmia rahapeliongelmaisten nettikeskusteluista redditissä. Tutkimus on toteutettu kategoria-analyysillä jäsenkategorisin painottein vaikka laajempia sosiaalisten normien rakenteitakaan ei ole rajattu pois. Etnometodologian, sosiaalisen konstruktionismin ja toimija–verkostoteorian perinteiden antamassa viitekehyksessä tutkimuksen alaiset yksilöt nähdään myös aktiivisesti osana rakentamassa ja ylläpitämässä niitäkin rakenteita, joiden puitteisiin heidän toimintansa asettuu. Analyysin tuloksena saadaan kolme ylätasoa kategoriapareineen: suhteet itseen, persoonallisiin ja persoonattomiin tahoihin. Kategoriaparien moraalisesti tuomitsevan sävyn kontrasti korostuu aineiston analyysin perusteella sitä voimakkaammin, mitä yksilöä läheisemmistä suhteista on kyse. Nämä suhteet eivät kuitenkaan toimi toisista irrallaan: mainitut kolme ylätasoa voivat nimittäin välittävinä tekijöinä – kolmansina osapuolina – heijastua muihinkin pareihin, kuten rahoitusinstrumenttien jatkeesta yksilön omaan hallintaan voidaan esimerkkinä havaita.

Random ajatuksia teknisestä addiktiosta

Nykyään vallitseva mediakulttuuri (tai tarkemmin internetkulttuuri) ei vastoin yleisiä luuloja ole erityisen suotuisa ympäristö sisällön tuottamiselle. Mahdollisuudet toteuttamiseen ja julkaisuun ovat toki paremmat kuin koskaan historiassa. Omaksuttu kulttuuri on sitten toinen asia. Yksityinen voitontavoittelu luo alustojen sisällöistä ja käyttäjistä tuotteita, mikä käyttäjälähtöisen tuottamisen sijaan rohkaisee lähinnä kuluttamiseen, vapaan keksimisen sijaan palkkatyön pakotettuun innovointiin. Tekniikkaan sopeudutaan sen sijaan, että se valjastettaisiin tärkeimpien päämääriemme välineiksi.

Ärsykevirralla on tässä keskeinen osa, mikä johtaa siihen, ettei ihmiset kerkeä edes addiktoitua perinteisessä mielessä, kun addiktoitumisen taustalla motivoivat halutkaan eivät kerkeä ankkuroitua kaiken tuulisen ärsyketulvan vilinässä. Teknologian käyttö voi siten tietyssä mielessä johtaa addiktioitakin syvempiin ongelmiin. Toisaalta onko tässä kyseessä ihmisen syvimmästä olemuksesta, kyvystä plastisuuteen, rajattomaan muokkaamiseen? Tämä näyttäisi olevan perusta, johon trans-/posthumanismikin rakentaa teknisen ihmiskäsityksensä.

Näihin kuviin ja tunnelmiin tuli käytyä kurssi/luentosarja liittyen transhumanismiin, mikä mainituilta osin sivusi hieman kandinikin teemoja. (Tässä blogitekstissä tuli nyt lähinnä pinnallisesti sivuttua eräiden ranskalaisten filosofien Dany-Robert Dufourin ja Bernard Stieglerin ajatuksia.) Graduni aihetta en ole vieläkään saanut päätettyä enkä tiedä, jatkanko samoilla seteillä kandistani. Ehkä tästä erinäisten herätteiden ideashoppailusta olisi jo aika siirtyä tekemään oikeita opiskelujuttuja…

Kohtuuden tuolla puolen (kandidaatintutkielma)

‘Kohtuuden tuolla puolen – Asketismi ja addiktio kulttuurisina selviytymiskeinoina’ on tänään valmistunut kandidaatintutkielmani. Kandiseminaari kesti vuoden, mutta noin muuten tutkielmani on oikeastaan monen vuoden hauduttelun tuloksena syntynyt teoreettinen pohdinta, joka valottaa, jos ei muuta, niin ainakin läpileikkauksen mieltäni askarruttavista yhteiskuntafilosofisista teemoista ja sitä rakentavasta teoreettisesta tietämyksestäni alalla. Sisällöllisesti tutkielman juoni täsmentynee seuraavasta kandikonferenssiin väsätystä tiedotteesta.

Asketismin ja addiktion historiallista kehittymistä käsittelevässä teoreettisessa tutkielmassa tavoitteena on ollut tutkia näiden kulttuuristen selviytymiskeinojen mahdollisia sosiaalisia muutoksia. Hyve-eettisestä näkökulmasta ilmiö on luonteeltaan myös hyvin normatiivinen. Tutkimuskysymys on: kuinka yhteiskunnalliset järjestelmät, kuten talousjärjestelmä, ovat vaikuttaneet asketismin ja addiktion kehittymiseen kulttuurissamme ja missä määrin nämä mukautumiskeinot ovat suojelleet tai vahingoittaneet elämää? Systemaattisemmin teoreettista työtä on kuitenkin alusta lähtien ohjannut koeteltu tutkimushypoteesi: vallitseva yhteiskunnallinen olotila on muuttunut askeettisesta addiktiiviseen erityisesti markkinatalouden kehittyessä.

Tutkielman teoreettinen pohja on taloussosiologisten puitteiden lisäksi melko vahvasti eksistentialistisessa moraalifilosofiassa, jonka perinteessä käytetty genealogian metodikin on alun perin kehitetty Nietzschen toimesta (ja sittemmin sovellettu yhteiskuntatieteissä). Sosiologian nykykeskusteluihin lähestymiskulma resonoinee kuitenkin enemmän aikalaisdiagnoosin muodossa, joka määritellään sosiologisen teorian kolmanneksi lajityypiksi yleisen- ja tutkimusteorian ohella. Tutkielman tärkeimpinä teoreettisina aineistoina toimii asketismin osalta Friedrich Nietzschen 1887 alun perin julkaisema teos Moraalin alkuperästä ja addiktioista Bruce K. Alexanderin The Globalisation of Addiction (2008). Nietzscheltä on käytetty käsitteitä ja teorioita herramoraali–orjamoraali, kauna, huono omatunto ja askeettinen ihanne, jotka täsmentävät asketismin luonnetta. Alexanderin teoriasisältöön lukeutuu ensisijaisesti psykososiaalinen integraatio ja dislokaatio. Yleisesti muuten käytettyihin käsitteisiin kuuluu esimerkiksi niukkuus, ylimäärä, vaihto sekä dikotomia aktiivinen–reaktiivinen.

Teoreettisen syventämisen myötä on lopuksi päädytty problematisoimaan erityisesti Alexanderin dislokaatioteorian väitettä, että addiktioiden syy olisi psykososiaalisen integraation puutteessa. Asketismia että addiktiota on käsitettävä vaihdon järjestelminä, jotka sellaisenaan ovat kytköksissä myös tuotantorakenteen ehtoihin. Tähän ei välttämättä ole vaikutusta sillä, kuinka suvereenisti tai yhteisöllisesti ihmiset toimivat vaikka terveen elämän pohjana Nietzsche vaikuttaa painottavan ensin mainittua ja Alexander jälkimmäistä. Yksilö–yhteisö -dikotomiaa on siis pyrittävä ylittämään hahmotettaessa toimintaan kykenevän terveen elämän ehtoja. Tämä ei välttämättä edes löydy kärsimyksen ja nautinnon kohtuullisesta keskitiestä siinä määrin kuin nämä jo lähtökohtaisesti asettuvat tiettyihin vaihdon uomiin. Alkuperäinen tutkimushypoteesikin nähtävästi osoittautui siinä mielessä kumotuksi, että asketismin ja addiktion välillä käy jatkuvasti paljon vaihtoa. Vaurastuneissa maissa addiktiot ovat toki korostuneet totaalisemmalla tavalla, mutta globaalin talousjärjestelmän kiertoihin mahtuu hyvin erilaisia vaiheita, jotka ovat sosiaalisesti jossain määrin jaettuja luokka-asemaltaan ja ajankäytöltään erilaisten toimijoiden kesken. Yksilön sisälle kehittyy myös sofistikoituneempia vaihdon sommitelmia markkinamekanismin kasvavassa ohjauksessa. Aktiivinen elämä on joka tapauksessa uhraamisen ja kompensoinnin sijaan luovaa ja lahjoittavaa silloinkin, kun perustarpeet ja halut vaikuttavat tyydytetyiltä. Tällaisena elämä on kuitenkin erittäin haavoittuvaa reaktiivisten vaihtojärjestelmien harhauttaville interventioille.

Kohtuuden tuolla puolen – Asketismi ja addiktio kulttuurisina selviytymiskeinoina

Kävin vielä täsmentävää loppupurkua tutkielmani puitteista ja johtopäätöksistä tässä siinä toivossa, että se selventäisi joitain seikkoja.

Yliopiston ulosmarssi ja tieteen riippumattomuus

Protestit suomalaisen johtamiskulttuurin tuoreimpia ihanuuksia vastaan saivat jo tänään jatkoa yliopistoni ulosmarssissa Tampereella, jossa protestoitiin yliopiston ja tieteen itsehallinnon puolesta. Minusta tuli hetkeksi julkkis ylen etusivullekin nousseen uutisen twitter-poiminnossa. Radioonkin minua haastateltiin. (Eipä tosin tule radioita koskaan kuunneltua ja juttu varmaan jo kadonnut radiaaltojen avaruuteen?) Lähinnä vastasin, kuinka ehdotetut johtosäännökset murtaisivat nykyisen yliopistohallinnon kolmikantaa, mikä toteutuessaan pienentäisi erityisesti opiskelijoiden edustusta päätöksenteossa. Tämä ei valitettavasti ole edes ehdotuksen suurin ongelma.

Jos joku ei vielä tiennyt, Tampereella on muutama vuosi jo suunniteltu kolmen korkeakoulun yhdistymistä yhdeksi säätiöyliopistoksi ensi vuoden alusta. Äärimmäisen kiireellisellä varoitusajalla annettiin johtosäännösten yms. luonnos, jonka salaisessa valmistelussa ei vähemmän yllättäen oltu missään vaiheessa kuultu yliopistoyhteisön omaa näkemystä. Vääntöä käytiin nyt samoista asioista kuin on käyty jo vuoden 2015 yliopistovaltauksestakin lähtien. (Olkoonkin että valtakunnalliset koulutusleikkaukset olivat tuolloin suuremmin tapetilla.)

Itselläni on vasta kandin tutkinto loppusuoralla, joten yhdistymisen myötä tapahtuvilla muutoksilla kerkeää olemaan vaikutuksia ainakin omaan maisterintutkinnon taipaleeseeni. Yleisemmin olen kuitenkin huolestuneempi siitä, mitä tämä kertoo yhteiskunnallisesta sitoutumisesta vakavasti otettavaan tieteeseen. Opiskelemat alani ei nyt muutenkaan ole kovin hip👌👌😂 näinä aikoina, mutta jos Suomen yhtä korkeatasoisinta yhteiskunnan ja johtamisen tutkimisen oppilaitosta ollaan jo valmiita pistämään lihoiksi elinkeinoelämän intressien alaisuuteen, niin ehkä sillä voi olla vaikutusta tutkimuksen laatua takaavaan riippumattomuuteen… Oma kandiaiheenikin liikkuu paikoin riippumattomuutta ja riippuvuuksia problematisoivilla vesillä, mutta valitettavasti en varmaan tällaisia institutionaalisia kytköksiä mahdu paljoa siinä pohtimaan. Voin kuitenkin suositella, että kirjassa Addiktioyhteiskunta on loppuartikkelissa osuva kannanotto addiktion perustutkimuksen merkityksestä. Ajassamme näkee monia räätälöityjä tutkimuksia, joita värittää riippuvuudet niitä rahoittaneisiin tahoihin samalla kun tieteen perusinstituutiot ajautuvat kiristyvään kilpailuun resursseista. Täysin riippumatonta tutkimusta ei varmaan voi tehdä, mutta tasavertaisen kansalaisyhteiskunnan ylläpitämät rakenteet pystyvät nähdäkseni tarjoamaan tutkimuksen laadun suhteen jotain aivan muuta kuin yksityisiä voittointressejä ajavat kilpahevoset.

Addiktiosta ja asketismista

Tässä on juosten kustu kirjoitelma tieteellisen kirjoittamisen kurssille, jossa yritin hahmottaa kandityöni aihetta yleispiirteisesti. Näillä näkymin joudun siirtämään kandityöni tekemistä myöhemmäksi, joten jää nähtäväksi milloin se valmistuu.

Mitä tulee kamppailuun luonnollisia olosuhteita ja niiden määräävää pakottavuutta vastaan, ihmiskunnan historiaa on vienyt eteenpäin sellaiset voimat, jotka monesti ovat uhanneet itse ihmisyyttäkin. Primitiiviset vaistot viestittävät luonnon rajallisuutta ja niukkuutta jatkuvasti tietoisuuteemme erilaisten tarpeiden muodossa. Tässä mielessä vaistojen uudelleen kanavoimisella tai jopa ylittämisellä lienee aina hintansa. Niukkuudelta ei pääse piiloon, mutta sitä voi paeta. Tässä tekstissä käsittelen kahta yleistä pakokeinoa: addiktiota ja asketismia. Käsittelyssä nojaan pääasiassa kahteen aikalaisdiagnostiseen perinteeseen: Bruce Alexanderin addiktiotutkimukseen ja Friedrich Nietzschen moraaligenealogiaan. Keskityn jälkimmäiseen, koska se sijoittuu monessa mielessä varhaisempaan historiaan ja on kerennyt vaikuttaa laajasti länsimaiseen filosofiaan.

Nietzschen pamflettimainen teos Moraalin alkuperästä (1887) koostuu kolmesta tutkimuksesta. Ensimmäinen käsittelee herra- ja orjamoraalin kamppailua länsimaissa kirjoitetun historian aikana. Toinen tutkimus syventää moraalin pohjustusta spekuloimalla ihmisen psykologista esihistoriaa. (Luvun pääideana on antaa moraalin kehitykselle luonnonhistoriallinen selitys.) Kolmannessa tutkimuksessa huipentuu pamfletin polemiikki kohdistettuna orjamoraalin pisimmälle jalostuneeseen muotoon – askeettiseen ihanteeseen. Nietzsche oletti monien merkkien viittaavan tämän ihanteen käsillä olevaan kuolemaan eurooppalaisessa maailmassa. Tarkoituksenani on arvioida, onko näin todella tapahtunut ja tutkia mitä tällöin on mahdollisesti tullut tilalle. Hypoteesini on, että markkinatalouden luoma suuri ylimäärä on mahdollistanut ainakin välttämättömän asketismin ylittämisen; tämä lienee johtanut toiseen ääripäähän, jossa korvikkeiden ylitarjonta ohjautuu addiktoivasti korvaamaan jotakin perustarvetta, johon ei löydy tarjontaa markkinamekanismin puitteissa.

Luonnon ja kulttuurin moraalihistorialliset puitteet

Aloitetaan alkuajoista. Nietzsche esittää useita uskontojen syntyyn johtaneita tekijöitä. Esimerkiksi pelko esivanhempien mahtia kohtaan, samalla heihin kohdistettu ylhäisten sukujen kiitollisuudenvelka uhrilahjoineen, toimii sittemmin alkuperänä jumalille. Sukujen kamppailut kohti suurempia valtakuntia lopulta vievät tätä kehitystä kohti monoteismiä, kun eri sukujen ja yhteiskuntien jumalat neutralisoivat lopulta toisensa (Nietzsche 1887, II/19-20). Tässä muotoilussa tosin rajautuu ulos panteistisille luonnonuskonnoille ominainen kiitollisuudenvelka luonnon antimia kohtaan. Toisekseen, esimerkiksi Kiinassa sukulinjaideologia säilyi pitkälti viime vuosisadan alkuun Qing-dynastian päättymiseen saakka, eikä Kiinassa ole ennen sitä tai sen jälkeen juuri pitänyt poliittista valtaa muut kuin maalliset hallitsijat (Duara 2010, 59). Niin tai näin, suhteessa kuolleeseen alkuperäänsä (kuten esivanhempiin ja ravintoonsa) ihminen käsittelee henkilökohtaista kuolemasuhdettaan. Esivanhemmat toimivat elämän mahdollistajana ja ravinto sen ylläpitäjänä.

Kuten huomattua, omaan olemassaoloon kenties väistämättä implikoituu aina jonkinlainen hinta – jonkin toisen kuolema. Nietzschen mukaan velallisen ja velkojan kauppasuhde on pitkään ehdollistanut ihmismieltä sen kehityshistoriassa. Tämän vuoksi hän katsoo, ettei rangaistuksen alkuperää löydy mistään moraalisesta perinteestä vaan siitä yksinkertaisesta kauppaperspektiivistä, jossa omalle kärsimykselle on rankaisussa aina korvaava vastine – jonkin toisen kipu. (Nietzsche 1887, II/4). Näistä vastinesuhteista Nietzschen mukaan juontaa juurensa myös aiemmin mainitut uhrilahjat, joilla on pyritty lievittämään esivanhempien pelkoa. Tällä tavoin Nietzschen tutkimus pyrkii riisumaan moraalin uskonnollisista tai tieteelliseenkin kaapuun puetuista ennakkoluuloista, jotka palauttavat moraalin johonkin yliluonnolliseen tai järjelliseen ideaaliin. Darwinin evoluutioteorian tavoin moraali palautuukin osaksi asioiden luonnonhistoriallista kehitystä. Provokatiivisemmin ilmaistuna Nietzsche näkee siis sadismin moraalin alkuperänä.

Siinä määrin kun moraali löytää näin kenties jo esihistoriallisen alkumuotonsa, kehitys saa sittemmin eriäviä suuntia Nietzschen määrittelemissä herra- ja orjamoraalissa. Hän katsoo, että näiden kehityshistoria on osaltaan paikannettavissa kielten moraalisten käsitteiden etymologiaan. Näin tehtyjen havaintojensa vuoksi hän pitää alkuperäisempänä herramoraalin aktiivista hyvä–huono-käsiteparia kuin (juutalaiskristillisen) orjamoraalin hyvä–paha-käsiteparia, jonka hän tulkitsee reaktioksi herramoraaliin. (Orjat määrittelevät ensin pahaksi herrojen hyvän, ja vasta tästä heijastavat vastakohtana oman hyvänsä.) (Em. I/2, I/4, I/10.) Vaikka Nietzsche pistää orjamoraalin syyksi ihmisen mielenlaadun sairastumisen elämänvastaiseen ihmisvihaan ja luontaisista vaistoista vieraantumiseen – lyhyesti askeettiseen ihanteeseen – hän toisaalta näkee tämän kehityskulun väistämättömänä tienä ihmisen vapautumiseen primitiivisistä ja barbaarisista lähtöedellytyksistä, joiden ylittäminen on mahdollistanut tieteellisen vallankumouksen ja tietyssä mielessä itse filosofian, sikäli kuin sillä on asetettu luonnollisia vaistojamme kyseenalaiseksi (em. III/10, III/23). Nähdäkseni Nietzsche ei myöskään tavoittele kannanotoillaan jonkinlaista humanismin puhdistusta vaan jo hänen käsite yli-ihmisestäkin viittaisi pikemmin transhumanistiseen arviointiin.

Addiktio selviytymiskeinona

Bruce Alexander nojaa addiktion määritelmissä perinteisempiin lähteisiin, joissa addiktio nähdään aivokemiallisen häiriön tai haitallisen tavan sijaan poikkeuksellisen yksipuolisena omistautumisena tai alistumisena jonkin tietyn asian valtaan. Alexanderin mukaan kyseessä on adaptiivinen selviytymismekanismi olosuhteissa, joissa psykososiaalinen integraatio syystä tai toisesta estyy (tämän tilan hän määrittelee termillä dislokaatio). Hänen mukaansa tälle altistaa erityisesti nykyaikana markkinatalous ja sen perinteisiä sosiaalisia siteitä purkavat tendenssit. (Alexander 2001, 502-503). Todisteena hän käyttää mm. addiktio-ongelmien räjähdysmäistä ilmaantumista valloitettujen intiaaniheimojen keskuudessa Kanadassa (Alexander 2001, 514-515).

Dislokaation tyhjä suunnattomuus saa ihmisen karttamaan sitä ja tavoittelemaan sen sijaan paremman puutteessa vaikka huumeriippuvaisen rikollista elämäntapaa (Alexander 2001, 503). Ehkä toisin sanoin: “ihminen tahtoo sentään mieluummin tahtoa ei-mitään kuin olla tahtomatta”, lopettaa Nietzsche kirjansa Moraalin alkuperästä. Näin askeettisen ihanteen tuoma tarkoitus pelastaa ihmisen tarkoituksettomalta kärsimykseltä vaikkei se kärsimystä itseä poistakaan vaan pikemminkin tekee siitä syvällisempää, ellei jopa tahdottavaa. (Nietzsche 1887, III/28.) Kärjistetysti ilmaistuna masokismi on siis tarjonnut kärsivälle ihmiselle ainoan elämän tarkoituksen. Asketismi ja addiktio voivat siis mahdollisesti palvella samaa tarkoitusta joissain tapauksissa.

Johtopäätökset

Kenties kauppaperspektiivin realiteetti saa ihmisen menetyksen ja kärsimyksen kokemuksissa askeettisesti uhrautumaan tai addiktina etsimään vaistomaisesti jotain korviketta menetykselle. Aina sitä ei todellisuudessa ole, mutta usko asioiden universaalisiin vaihtosuhteisiin ylläpitää luottamusta oikeuden toteutumiseen. Onko tällä uskolla jokin hinta? Markkinatalous on järjestelmä, joka pyrkii legitimoimaan asioiden vaihdettavuutta viimeisiin seurauksiin saakka. Nietzsche ei välttämättä jakaisi Alexanderin käsitystä psykososiaalisesta integraatiosta jonain sellaisena vaihtamattomana arvona, jota taloudellisen vaihdon hegemonia uhkaisi. Esimerkiksi saksan gemein konnotaatiot johtavat hänet ajattelemaan yhteisöllisyyden kytkeytyvän johonkin halpaan ja tiedon tasolla helposti vaihdettavaan, erityisesti hädän hetkillä (Nietzsche 1886, 268). Määritelmällisesti markkinatalous vaatii toki sosiaalisten perinteiden purkamista talouden vapauttamisen tieltä (Alexander 2001, 509), muttei ole tavatonta ajatella sosiaalista elämää ja vaihtoa saman kolikon eri puolinakaan.

Ongelma lienee syvemmin kuitenkin vastavuoroisen vaihdon kyseenalaistamattomassa roolissa, sillä ei ihmisten suhteet eikä talouskaan ole pyörineet koskaan vain vaihdon varassa: yksipuolisilla maksu- ja velkasitoumuksilla on monesti ollut dominoivampikin rooli (Shaikh 2016, 166). Sosiaalisten suhteiden pelkistäminen vaihdoksi tekee niistä mekanistisia – reaktioita kysynnän ja tarjonnan suhdanteisiin. Nietzschen ongelma lienee puolestaan typistää reaktiivisen kaunamoraalin ja sosiaalisuuden laadullinen ero toisiinsa. Sosiaalinen kiinnittyminenkin voi toki olla reaktiivista esimerkiksi läheisriippuvuuden kohdalla. Tämän vuoksi on tarpeellista purkaa Alexanderin näkemystä psykososiaalisesta integraatiosta ja täydentää sitä teoreettisella tarkennuksella, joka ottaa siinä huomioon aktiivisuuden ja reaktiivisuuden lukuisat ilmenemismuodot.

Lähteet:

Alexander, B. (2000). The globalization of addiction. Addiction Research, 8(6), 501-526. doi:10.3109/16066350008998987

Duara, P. (2010) The historical roots and character of secularism in China. Teoksessa Zheng, Y (Toim.), China and International Relations: the Chinese view and the contribution of Wang Gungwu (s. 58-71). London: Routledge.

Shaikh, A. (2016). 5: Money, exchange and price. Teoksessa Capitalism: competition, conflict, crises (s. 165-205). UK: Oxford University Press.

Nietzsche, F: Hyvän ja pahan tuolla puolen. (Jenseits von Gut und Böse – Vorspiel einer

Philosophie der Zukunft, 1886.) Suom. J.A. Hollo, Helsinki: Otava, 2007.

Nietzsche, F: Moraalin alkuperästä. (Zur Genealogie der Moral, 1887.) Suom. J.A. Hollo, Helsinki: Otava, 2012.

Deleuze, Serres ja Nietzschen distanssin paatos (essee)

Itse essee löytyy tästä linkistä

Tämä “LSD-kurssia” (sosiologian Latour, Serres ja Deleuze -kurssia) varten kirjoittamani ja juuri valmistunut esseeni lienee tähänastisista teksteistäni kypsin. Se ei toki tarkoita, että ajatteluni olisi (tässäkään) vielä kovin jäsentynyttä ja ymmärrettävää, mutta ehkä jonkinlaista kehitystä on tapahtunut. Aiheet ainakin liikkuvat isolla pensselillä luonnontieteistä yhteiskuntatieteisiin. Essee on seitsemän sivun mittainen ja lähdeluettelo paisui jopa puolitoista sivuiseksi. Esseen työversio saattoi olla jopa 12 sivua, mistä leikatut ekskursiot tekstin osien pidennettyine versioineen saatan julkaista blogissa erillisinä kirjoituksina jatkossa, jos jaksan ja ehdin. Jatkossa käyttänen tekstiä, tai vähintään sen esille nostamia kysymyksiä esim. tulevan kandidaatin tutkielmani mahdollisina teemoina (kun sitä todennäköisesti ensi syksynä aloittelen tekemään).

Ylärajan vaatimuksiin tiukasti sovitettuna jouduin esseessä tinkimään ymmärrettävyydestä. Tässä muodossa se on siis suunnattu heille, keitä varten se kurssilla menee luettavaksi, eli sosiologian proffille (tai mannermaisen, erityisesti ranskalaisen filosofian asiantuntijoille). Essee vaatii siten hieman taustaymmärtämystä Deleuzen ja Nietzschen filosofiasta, erityisesti jälkimmäisen teoksesta Moraalin alkuperästä, jonka luin ensimmäisen kerran jo vuonna 2011. Olen siten ainakin itse toivon mukaan lukenut kirjaa niin kuin Nietzsche tarkoitti sitä luettavan – märehtien. Saatan ehkä jossain vaiheessa tehdä kirjasta jonkin tiivistelmän, vaikkakaan vaatimus lukijalta sen lukemisessa ei nähdäkseni ole kovin iso vaatimus: onhan kirja vain 150-sivuinen pamfletti. Tiivistelmän päätarkoitus olisikin ehkä lähinnä eritellä omaa Nietzsche-tulkintaani, joka toki esseessäni tulee osaltaan esiin. Nietzschestä jos kenestä tosin liikkuu tulkintoja ääripäästä toiseen, joten jokainen täsmennys ja tarkennus lienee tässä kohdin suotavaa.

Listaanpa vielä kurssilla tekemäni referaatit tähän koottuna:
Rihmasto (Deleuze)
Luontosopimus (Serres)
Circulating reference (Latour)
Kontrolliyhteiskunta (Deleuze)