Ja taas LSD-kurssin settiä, nyt vuorossa on Michel Serres, jonka luontosopimuskirjoituksen referoin seuraavasti. Teksti oli tällä kertaa sentään vähän kevyempää kamaa.
Serres nostaa esille ongelmallisen suhteen luontoon, erityisesti ilmastoon, jossa elämme. Voimme saastuttaa ilmaa ja maata, koska ne eivät kosketa elämäämme. Yhtäältä nomadinen elämä on muinoin mahdollistanut jättää jätteitä, kun matkaa on voitu huoletta jatkaa, toisaalta sisätiloissa eläminen eristää ihmisiä luonnon ilmalta ja sen kostavilta huudoilta.
Eräs keskeinen termi on aikaväli: lyhyessä eläessämme, emme tule kosketuksiin pitkän kanssa. Tämä konkretisoituu monissa institutionaalisissa käytännöissä, joissa tutkimukset, suunnitelmat ja sopimukset kantautuvat vain lyhyiden kausien ajaksi. Nykyään kuitenkin mm. tunnepohjainen neuvottelu on yleistynyt nykyhetkeä venyttävänä ilmiönä. Ylipäätään hetkellisten affektien korostuminen on johtanut käyttäytymiseen, jossa mikrotaloudelliset suhdanteet tyypillisesti pyörivät makrotaloudellisten syklien ja yhteiskunnallisten järjestelmien uusintamisenkin kustannuksella.
Tuotamme paljon konkreettista saastetta, mutta Serresin mukaan tuotamme kulttuurimme ajassa myös näkymätöntä kulttuurista saastetta. Herruus (tai sota) ja omistus ovat olleet tieteessä ja tekniikassa avainasemassa. Serres maalailee, kuinka käymme todellista maailmansotaa jatkuvasti. Aiheuttamamme pitkän aikavälin tuho vastaa entisajan lyhyttä isoa konfliktia. Saasteella ja tuholla merkitsemme omaisuutemme, se on primitiivinen vietti aina reviiriänsä merkkaavista eläimistä lähtien. Asettamalla omaisuutemme keskiöön, kuten Maan sitä korostavissa perspektiiveissä, asetumme siihen omassa näkökulmassamme valtakunnan herroina, mutta todellisuudessa olemme loisia meitä ruokkivassa isännässämme. Samoin kuin loisen toiminta sitoo isäntänsä kohtalon, historiassammekin on Serresin mukaan (valitsemasta suunnastamme riippuen) edessä joko kuolema tai symbioosi.
Serres tekee siis tarkkoja havaintoja loisten biologisista toimintataipumuksista ja ulottaa sen logiikan laajempiin kokonaisuuksiin, jonka varjolla hän varoittaa niistä vaaroista, joita isännän pilalle saastuttamisesta voi seurata. Ihmisillä on Serresin mukaan historiassa kehittynyt loismaisia ajattelutapoja, joilla he ovat irrottautuneet siitä maailmayhteydestä, jossa maanviljelijät ja merenkävijät vielä joskus elivät. Omistusoikeus on yksi esimerkki ajattelutavasta, jolla irrotamme objektin maailmasta ja merkitsemme sen osaksi egoistisia intressejämme. Yhteiskuntasopimuksilla ja luonnonoikeuksilla olemme muodostaneet maailmasta irrallisia moraalikatsomuksia. Luonto rajoittuu ja palautuu inhimilliseen luontoon, joka on rationalisoitavissa. Samoin kuin ihmisoikeudet taattiin aikanaan mm. sotien hävinneille osapuolille, jonka myötä oikeussubjektin käsitettä laajennettiin moniin vähäosaisiinkin, tulisi Serresin mukaan oikeuksien piiriin ulottaa käytännössä kaikki sekin, joka tavallisesti on toimintamme objektina, loppujen lopuksi siis luonto kokonaisuudessaan. Oikeus määriteltäisiin omistusta haalivan loisen kollektiivisena rajoittamisena.
Luontosopimuksessa jokainen kollektiivi toimii samassa maailmassa. Serres asettaa siinä vastavuoroisen, symbioottisen suhteen maailmamme keskiöön, mikä pitäisi lisätä globaaleihin yhteiskuntasopimuksiin. Laeissa ja sopimuksissa emme voi lopulta erottaa ihmisiä ja asioita toisistaan, koska suhteemme asioihin ja toisiimme kulkevat sekoittuneesti molempien kautta.
Serres määrittelee globaalin suuren maailman haurauden tilana. Toisin kuin varastoiva voima, se on kuin laiva, josta ei voi meren armoilla enää minnekään toisaalle rajojen ulkopuolelle vetäytyä voimia keräämään ja varastoimaan. Se on siten myös eräänlainen niukkuuden olosuhteen arkkityyppi. Platonin vertaus yhteiskunnasta laivana on siis vasta hiljattain aktualisoitunut. Olemme saavuttaneet Maan ääret ja siten hävittäneet siitä kolkat, joihin voisimme paeta ja eristäytyä. Tämän seurauksena olemme Serresin mukaan ajelehtineet täysin luonnon armoille, sellaiseen tilaan, jossa luontosopimus on olosuhteiden pakosta tehtävä.
Serres palauttaa myös uskonnon osaksi sellaista unohdettua tietoisuutta maailmayhteydestä, jota kohti olisi pyrittävä. (Vrt. uskonto, religion, etymologialtaan sitominen.) Kuinka tosin Serresin universaalia rakkautta maalailevassa normistossa elämälle ominainen perspektiivisidonnaisuus otetaan huomioon? Nykyfilosofia pakenee näihin pieniin asioihin, koska kaikki suuret asiat haavoittuvaisina kuolevat yllättävän helposti, kuten hirmuliskot aikanaan. Serres epäilee tämän perspektivismin johtavan siihen moderniin yhteyskatkoomme, jossa luonto kokonaisuutena jää huomiotta ja johtaa suuren maailmakollektiivin tuhoomme loisivan elämäntapamme johdosta.
variksenpelotin 