Seuraava teksti on poimittu juuri päättyneen pakollisen puheviestintäkurssin loppuyhteenvedostani, jossa ajauduin myös pohtimaan laajemmin viestinnän ja palautteen yhteiskunnallista tilaa.
Kurssin aluksi en oikein osannut odottaa, mitä tuleman pitää. Olin ehkä hieman varautunutkin. Kokemukseni muiden kanssa viestimisestä ovat usein aika vaihtelevia: menee joko hyvin tai hyvin huonosti. Toisinaan kyvyttömyydestäni lukea yleisön nojautumista johonkin suuntaan (tunnetilallisesti, aatteellisesti, tiedollisesti jne.) olen saattanut jonkinlaisessa ylimielisyydessä tulla helposti korostaneeksi yleisön toimia viestin omaksumisessa varsinkin, jos omasta asemastani käsin olen tehnyt suurimman osan tarpeellisiksi katsotuista seikoista. Jos taas olen tiedostanut puutteellisen panokseni, menen itseeni ja opin virheistä tyypillisesti omassa rauhassa.
Onnistuneet vuorovaikutustilanteet ovat puolestaan ehkä olleet enemmän ikään kuin sattuman kauppaa: jos yleisö jakaa joltain tai monilta osin samoja taustoja kuin minä, on viestimäni asiakin siitä käsin helppo omaksua. Toki omalla ja muiden panoksellakin on merkitystä, mutta kuinka suuri merkitys sillä oikeastaan edes voi olla? Onko tyytyväisyys omiin toimiin este kykyjen kehitykselle?
Näin jälkikäteen mietittynä tyypillisesti käyttämäni metodini ovat olleet melko mustavalkoisia vaikken ehkä kuvaillun kärjistetysti ole aina toiminutkaan. Jos viestinnässä jokin menee mönkään, ei voi aina odottaa, että joko minun tai muiden on mentävä itseensä riippuen siitä, kumpi osapuoli on nähnyt enemmän vaivaa viestintätilanteen prosessoimiselle. Ensinnäkin, mainittua vaivannäköä on vaikeaa ellei mahdotonta mitata ja toisekseen, täten tullaan laiminlyödyksi yksi melko keskeinen (ellei peräti keskeisin) osa onnistunutta vuorovaikutusta – palautteenanto.
Jos hetkeksi leikimme ajatuksella, että kaikki yksilöiden välinen onnistunut vuorovaikutus on seurausta heidän sattumalta samoista jakamista taustoistaan, mitä se merkitsee? Siitä voi seurata niinkin viheliäinen käytäntö, että menestyvän vuorovaikutuksen takeena hakeudummekin vain samanmielisten seuraan ja itse vuorovaikutustaidoissamme emme siksi opi oikeastaan mitään uutta vaikka ympäröivä sosiaalinen todellisuus – tarkemmin eristynyt kuplamme – sitä antaisi olettaakin. (Yleisesti ongelma näyttää maailmalla laajaltikin akuutilta. Eturyhmät puhuvat toistensa ohi ja yhteiskunnallisen keskustelun kenttä pirstaloituu luoden uudenlaisia ryhmittymiä, joita on vieläkin vaikeampaa ymmärtää heidän ulkopuoleltaan. Yhtäältä tietotekniset informaatiokuplat ovat kenties toimineet kehityksen moottorina. Toisaalta syy piilee kenties individualismin luomassa kriisissä.)
Joka tapauksessa, olen ehkä viimein luopumassa siitä ajatuksesta, että onnistunut vuorovaikutus rakentuisi lähinnä vain yksilöllisen puurtamisen varaan, jonka merkitystä kaikenlaiset minämuotoiset viestijäkuvareflektiotkin saattavat pahimmillaan kärjistää! Onnistunut vuorovaikutus vaatii sitä enemmän viestistä käytyä metakeskustelua ja palautteenantoa, mitä poikkeavammista taustoista viestintätilanteeseen osallistuvat tahot ovat. Vain siten viestiä voidaan kontekstualisoida ja asettaa uomiinsa. Kurssia tarkemmin mietittynä tulin siihen tulokseen, että tässä suhteessa kurssi oli hyvä alusta harjoitella palautteenantoa turvallisessa ilmapiirissä ja se mahdollisti palautteenannon kokeilemisen eri tavoilla eri yhteyksissä. Sellainen rakentaa perusluottamusta, jonka varaan kaikki muu vuorovaikutus rakentuu. Siinä mielessä palautteenannon merkitystä olisi ehkä enemmänkin voitu korostaa. Toisaalta kurssi ei ehkä tarjonnut paljoa haastetta, jota eri taustoista tulevien kanssa olisi ehkä voinut tehokkaammin oppia; olivathan kaikki kurssia käyvät nuoria yliopisto-opiskelijoita. Toki meiningillä ”päätä pahkaa leijonan luolaan” ei luultavasti yhtä helpolla olisi saatu sitä luottamuksen ja turvallisuuden ilmapiiriä, joka saman taustan varassa on helpompi rakentaa. Parempi siis ehkä näin, vaikka palautetuokioissa harvoin mitään järisyttävän uutta tulikaan ilmi. Konsensus oli oletus ja poikkeavista tunnoistakin neuvoteltiin tai vitsailtiin.
Mahdollinen epäluottamus kanssaviestijöitä kohtaan voi ehkä ilmetä eräänlaisena sisään käpertymisenä. Siinä sisäinen eläimemme puolustautuu ulkoisia uhkia vastaan ylikorostamalla omia kykyjään ja voimakkuuttaan. Kenties yksilöllisesti kehitettävien taitojen korostaminen viestinnässä voi myös toimia tällaisena taustalla viriävän epäluottamuksen ilmaisuna. Onko se kenties ajallemme erityinen ilmiö vai pelkkä kärjistetty uhkakuva? Miten minun olisi peilattava tehtävänannossa kysyttyjen viestinnän kykyjeni kehitystä tässä valossa?
No, ainakin ryhmätyöt ja muut sujuivat yllättävänkin sujuvasti. Joistain palautteista jäi ehkä puuttumaan huomiot sellaisista maneereistani ym. joissa itse katsoin aiheelliseksi kehittyä. Toisinaan on ehkä vaikea erottaa, missä määrin palaute palvelee itse kehitettäviin asioihin tai kykyihin tarttumista, ja missä määrin sen tehtävänä on palvella vain luottamuksen rakentamista. Ilman jälkimmäistä tosin itse asiaan voi olla vaikea päästä vaikka analyysi olisi kuinka tarkkaa ja pätevää hyvänsä. Epäluottamus sivuuttaa kaiken palautteen ja suuntaa katseen sisään päin.
Kykyihin takertuminen voi siis toimia korvaavana pakokeinona konfliktien pelosta tai yhtenä terveesti täydentävänä opiskelun välineenäkin riippuen siitä, millä mallilla vuorovaikutuksen perusluottamus on. Pelkällä ulkoisella havainnoinnilla tätä eroa ei kuitenkaan voida helposti tunnistaa. Eikä jako mene välttämättä tasan: voi olla niinkin, että kykyjen kehittämisessä kaikilla on sekä avoimet että peittelevät motiivinsa. Joka tapauksessa oivalsin ainakin viestinnän palautteen merkityksen: viestin jälkeen alkaa vasta neuvottelu sen ymmärtämisestä. Sitä ei yksin valmistella.
variksenpelotin 