Rahapeliriippuvaisten suhdekategoriat

Juuri päättynellä metodikurssilla tehtiin lopputyö, jossa tehtävänä oli tehdä empiirinen tutkimus rahapeliriippuvaisia käsittelevää aineistoa käyttäen. Addiktion teema sivunnee kandidaatintyötäni, mutta tulevaan pro-graduuni tämän työn liittää erityisesti kategoria-analyysin käyttö, jota tässä sovelsin kunnolla käytännössä ensimmäistä kertaa. Kokemukseni empiirisistä tutkielmista ovat melko vähäisiä, mutta tämän työn myötä uskon olevani valmis viimein etenemään gradunikin analyysiosioon.

Tutkielma

Tiivistelmä

Rahapeliongelmaisten suhteet ovat tämän sosiologisen tutkielman tarkastelussa. Tarkoituksena on selvittää, millaisia moraalisia suhteita addiktit muodostavat tahoihin, jotka tavalla tai toisella ovat tekemisissä ongelmista potevien arkielämän kanssa. Laadullisena aineistona toimii tekstikatkelmia rahapeliongelmaisten nettikeskusteluista redditissä. Tutkimus on toteutettu kategoria-analyysillä jäsenkategorisin painottein vaikka laajempia sosiaalisten normien rakenteitakaan ei ole rajattu pois. Etnometodologian, sosiaalisen konstruktionismin ja toimija–verkostoteorian perinteiden antamassa viitekehyksessä tutkimuksen alaiset yksilöt nähdään myös aktiivisesti osana rakentamassa ja ylläpitämässä niitäkin rakenteita, joiden puitteisiin heidän toimintansa asettuu. Analyysin tuloksena saadaan kolme ylätasoa kategoriapareineen: suhteet itseen, persoonallisiin ja persoonattomiin tahoihin. Kategoriaparien moraalisesti tuomitsevan sävyn kontrasti korostuu aineiston analyysin perusteella sitä voimakkaammin, mitä yksilöä läheisemmistä suhteista on kyse. Nämä suhteet eivät kuitenkaan toimi toisista irrallaan: mainitut kolme ylätasoa voivat nimittäin välittävinä tekijöinä – kolmansina osapuolina – heijastua muihinkin pareihin, kuten rahoitusinstrumenttien jatkeesta yksilön omaan hallintaan voidaan esimerkkinä havaita.

Verkostoanalyysiharjoitus

Eräällä metodikurssilla tuli harjoiteltua verkostoanalyysiä, mikä teknisten hankaluuksien jälkeen oli lopulta ihan hauskaa kokeilla. En seuraavassa tekstissä tuo esille mitään maata järisyttäviä tutkimustuloksia, mutta näytänpähän esimerkkinä, miltä metodin perussoveltaminen voi näyttää. Some-aineistojen lisäksi metodilla on tietenkin muitakin sovelluskohteita.

Tutkin kahta toisiinsa linkittyvää internet-keskustelua eri alustoilla. Analysoimassani reddit-keskustelussa ”4chan explains fedora culture” käyttäjät kommentoivat kuvakaappauksen pohjalta 4chan-sivustolla käytyä keskustelua ”The concept of a fedora”. Keskustelua käydään fedora-hatuista ja niihin assosioiduista kulttuurisista parodiamerkityksistä osana tiettyjä internetin alakulttuureja, sosiaalisia käytösetikettejä ja vanhentunutta muotia.

Aineisto
Reddit-keskustelussa on 14 kommenttia alkuperäinen postaaja mukaan luettuna. 4chan-keskustelu sisältää yhteensä 32 kommenttia. Redditissä kuvan jakanut käyttäjä ei ole osallistunut keskusteluun muuten kuin valikoimalla kuvan kolme kommenttia ja otsikoimalla aiheen. Luen tämän yhdeksi kommentiksi aineistossani. Kuvan kautta reddit-keskusteluun liittyy siis kolme anonyymiä käyttäjää 4chan sivustolta. Määrittelen tutkimusasetelmassani kuvakaappauksen viittauksena näihin kolmeen kommenttiin. Käsittelen aineistoa verkostoanalyysillä Gephi-sovellusta käyttäen.

Tutkimuksen metodi, konteksti ja valinnat
Tutkin verkostoanalyysillä molempaa keskusteluketjua omine viittauksineen siitäkin huolimatta, että alustojen formaatit ovat erilaisia. Molemmilla alustoilla näkyy, mikä kommentti viittaa mihinkin, mutta anonyymissä 4chanissa ainuttakaan kommenttia ei voi yksilöidä. Käytännössä tämä tarkoittaa sitä, että jokaista kommenttia on käsiteltävä verkostoanalyysissä omana tapauksenaan siitäkin huolimatta, että useamman kommentin taustalta saattaisi löytyä sama kirjoittaja. Toisaalta linkatussa reddit-keskustelussa vain yksi kommentoija kirjoittaa useamman kuin yhden kommentin, joten tämä alustojen epäsymmetria ei siten tapauksessani ratkaisevasti muuta analyysini rakennetta. Niinpä aineistoni koostuu 45:stä kommentoijasta ja 46:sta kommentista.

4chan ja reddit eroavat alustoina myös siten, kuinka muihin kommentteihin ja aiheen aloittavaan postaukseen viitataan. 4chanissa voi viitata useampaan kommenttiin yhdessä kommentissa, kun taas redditissä kommentit rakentuvat hierarkiapuiksi yksittäisten kommenttien kautta. 4chanissa voi myös erikseen valita viittaavansa alkuperäiseen postaukseen siinä missä redditissä näin ei voi tehdä. Tutkimusasetelmaani olen siis päättänyt, että reddit-keskustelun ensimmäisen puun kommentit viittaavat alkuperäiseen postaukseen. Kuitenkin jätän analyysissa viittaamattomiksi puolestaan sellaiset 4chan-kommentit, jotka eivät viittaa yhteenkään kommenttiin eikä niihinkään viitata. 32:n kommentin aiheessa tällaisia kommentteja oli kaiken kaikkiaan kolme. Ne olivat myös tyyliltään sivusta huutelevia: ”shut up cuck”, ”M’lady” ja ”Cool thread, OP”. Näin ollen korvaamattomasta menetyksestä analyysille tuskin voitaneen näiden eristykseen jäämisessä puhua.

Tutkimustulos ja analyysi
Verkostokartan luonnissa olisi luonnollisesti voinut päätyä tekemään muitakin valintoja. Redditin ja 4chanin keskusteluja olisi voinut erotella selkeämmin toisistaan, mutta luotan siihen, että koodaamani A1–A32 tunnisteet erottavat anonyymit 4chan-kommentoijat/-kommentit tarpeeksi selkeästi. Analyysin perusteella näyttäisi siltä, että kuvakaappauksen toinen kommentti A13 on koko käydyn keskustelun keskeisin kommentti kymmenellä viittaussuhteella (joista yksi on lähtevä viittaus kommentoijalle A1). Toisena tulee reddit-aiheen aloituskommentti käyttäjältä ToaKraka, mikä tosin selittynee siitä lähtevillä viittauksilla kolmeen 4chan-kommenttiin. 4chanin aloituskommentti A1 olisi saattanut olla kaikista keskeisin, jos olisin ohjannut kaikki viittaamattomat kommentitkin siihen. Toisaalta tämä tulos näyttää minusta nyt selkeämmin sen, mitkä puheenvuorot ovat sisällöllisesti herättäneet eniten keskustelua. Käy myös ilmi, että redditin kuvakaappaukseen valikoidut kommentit ovat 4chan-aiheen kolme keskeisintä kommenttia viittauksissakin mitattuna.

Kohtuuden tuolla puolen (kandidaatintutkielma)

‘Kohtuuden tuolla puolen – Asketismi ja addiktio kulttuurisina selviytymiskeinoina’ on tänään valmistunut kandidaatintutkielmani. Kandiseminaari kesti vuoden, mutta noin muuten tutkielmani on oikeastaan monen vuoden hauduttelun tuloksena syntynyt teoreettinen pohdinta, joka valottaa, jos ei muuta, niin ainakin läpileikkauksen mieltäni askarruttavista yhteiskuntafilosofisista teemoista ja sitä rakentavasta teoreettisesta tietämyksestäni alalla. Sisällöllisesti tutkielman juoni täsmentynee seuraavasta kandikonferenssiin väsätystä tiedotteesta.

Asketismin ja addiktion historiallista kehittymistä käsittelevässä teoreettisessa tutkielmassa tavoitteena on ollut tutkia näiden kulttuuristen selviytymiskeinojen mahdollisia sosiaalisia muutoksia. Hyve-eettisestä näkökulmasta ilmiö on luonteeltaan myös hyvin normatiivinen. Tutkimuskysymys on: kuinka yhteiskunnalliset järjestelmät, kuten talousjärjestelmä, ovat vaikuttaneet asketismin ja addiktion kehittymiseen kulttuurissamme ja missä määrin nämä mukautumiskeinot ovat suojelleet tai vahingoittaneet elämää? Systemaattisemmin teoreettista työtä on kuitenkin alusta lähtien ohjannut koeteltu tutkimushypoteesi: vallitseva yhteiskunnallinen olotila on muuttunut askeettisesta addiktiiviseen erityisesti markkinatalouden kehittyessä.

Tutkielman teoreettinen pohja on taloussosiologisten puitteiden lisäksi melko vahvasti eksistentialistisessa moraalifilosofiassa, jonka perinteessä käytetty genealogian metodikin on alun perin kehitetty Nietzschen toimesta (ja sittemmin sovellettu yhteiskuntatieteissä). Sosiologian nykykeskusteluihin lähestymiskulma resonoinee kuitenkin enemmän aikalaisdiagnoosin muodossa, joka määritellään sosiologisen teorian kolmanneksi lajityypiksi yleisen- ja tutkimusteorian ohella. Tutkielman tärkeimpinä teoreettisina aineistoina toimii asketismin osalta Friedrich Nietzschen 1887 alun perin julkaisema teos Moraalin alkuperästä ja addiktioista Bruce K. Alexanderin The Globalisation of Addiction (2008). Nietzscheltä on käytetty käsitteitä ja teorioita herramoraali–orjamoraali, kauna, huono omatunto ja askeettinen ihanne, jotka täsmentävät asketismin luonnetta. Alexanderin teoriasisältöön lukeutuu ensisijaisesti psykososiaalinen integraatio ja dislokaatio. Yleisesti muuten käytettyihin käsitteisiin kuuluu esimerkiksi niukkuus, ylimäärä, vaihto sekä dikotomia aktiivinen–reaktiivinen.

Teoreettisen syventämisen myötä on lopuksi päädytty problematisoimaan erityisesti Alexanderin dislokaatioteorian väitettä, että addiktioiden syy olisi psykososiaalisen integraation puutteessa. Asketismia että addiktiota on käsitettävä vaihdon järjestelminä, jotka sellaisenaan ovat kytköksissä myös tuotantorakenteen ehtoihin. Tähän ei välttämättä ole vaikutusta sillä, kuinka suvereenisti tai yhteisöllisesti ihmiset toimivat vaikka terveen elämän pohjana Nietzsche vaikuttaa painottavan ensin mainittua ja Alexander jälkimmäistä. Yksilö–yhteisö -dikotomiaa on siis pyrittävä ylittämään hahmotettaessa toimintaan kykenevän terveen elämän ehtoja. Tämä ei välttämättä edes löydy kärsimyksen ja nautinnon kohtuullisesta keskitiestä siinä määrin kuin nämä jo lähtökohtaisesti asettuvat tiettyihin vaihdon uomiin. Alkuperäinen tutkimushypoteesikin nähtävästi osoittautui siinä mielessä kumotuksi, että asketismin ja addiktion välillä käy jatkuvasti paljon vaihtoa. Vaurastuneissa maissa addiktiot ovat toki korostuneet totaalisemmalla tavalla, mutta globaalin talousjärjestelmän kiertoihin mahtuu hyvin erilaisia vaiheita, jotka ovat sosiaalisesti jossain määrin jaettuja luokka-asemaltaan ja ajankäytöltään erilaisten toimijoiden kesken. Yksilön sisälle kehittyy myös sofistikoituneempia vaihdon sommitelmia markkinamekanismin kasvavassa ohjauksessa. Aktiivinen elämä on joka tapauksessa uhraamisen ja kompensoinnin sijaan luovaa ja lahjoittavaa silloinkin, kun perustarpeet ja halut vaikuttavat tyydytetyiltä. Tällaisena elämä on kuitenkin erittäin haavoittuvaa reaktiivisten vaihtojärjestelmien harhauttaville interventioille.

Kohtuuden tuolla puolen – Asketismi ja addiktio kulttuurisina selviytymiskeinoina

Kävin vielä täsmentävää loppupurkua tutkielmani puitteista ja johtopäätöksistä tässä siinä toivossa, että se selventäisi joitain seikkoja.

Rihmasto referoituna (ja problematisoituna)

Seuraava teksti on “LSD-kurssilla” pikaisesti kyhätty referaatti Gilles Deleuzen ja Felix Guattarin tekstistä “Rihmasto”, joka on melko korkealentoista metafysiikkaa. Lue siis omalla vastuulla.

Deleuze ja Guattari kritisoivat ajattelua, joka ei tavoita moneutta, kuten esim. dikotomisesti haarautuva Chomskyn syntagmaattinen puu. Todellisen moneuden hahmottaminen vaatii haarautumista tarkastellessa heidän mukaansa dikotomisenkin jaottelutavan ylittämistä. (Kasvit eivät ymmärrä dikotomiaa, eikä ketään auta kasveja siitä syyttää.) Moneutta voi toki hahmottaa dikotomisesti, kun moneus nähdään ykseyden pilkottuna tai johdettuna seurauksena. Tämä pluralismi on kuitenkin metafyysisesti toissijaista ja sellaisena ylitettävissä rihmaston käsitteessä. Siinä missä binaarilogiikka jakaa metafyysisen pisteen kahteen haaraan, rihmasto kääntää asetelman ylösalaisin: haarautumat ovat ensisijaisia ja niiden leikkauspisteet eräänlaisia yhteensattumia.

Herää tosin kysymys, missä määrin Deleuzen ja Guattarin moneus on todella metafyysisesti perustavaa. He kun korostavat myös sitä, että moneus täytyy tehdä. Ensi silmäyksellä se tällöin näyttäisi olevan siis jollain tapaa konstruktivistista(kin). Kyseessä ei kuitenkaan ole konstruktio perinteisessä mielessä – että yksittäisistä asioista kootaan moneus – vaan päinvastoin: moneus saadaan puhtaimmillaan esiin, kun siitä vähennetään, dekonstruoidaan ykseys, n-1.

Yleisesti abstraktiot, universaalit säännöt ja kiintopisteet, käsitetään Deleuzen ja Guattarin analyysissä lähtökohtaisesti valta-asemina eikä niinkään asiantilojen todellisina abstrahoitumina. Yleiselle tasolle päädytään sitä vastoin havainnomalla kaikkia niitä suhteita, joita asioiden pilkkomisessa paljastuu. Abstrakti on siten jotain hyvinkin empiiristä käsittäen koko abstraktin koneen tuotannon mm. lingvistisine sommitelmineen.

Moneus ei ole kuitenkaan yhtä kuin kaikkeus. Deleuze ja Guattari eivät sinänsä vaikuttaisi kieltävän ykseyttä, mutta puhtaasta moneudesta se on (analyyttisesti) erotettu. Lienee tärkeää muistaa, ettei kaikkien rihmastoa kuvaavien käsitteiden tehtävänä ole reifikoitua metafyysisiksi (puumaisiksi) peruskategorioiksi. Tätä ei eksplisiittisesti ilmaista, mutta monismi ja ehkä jopa nihilismikin elävät rihmastossa aina läsnä; onhan tyhjä joukko jokaisen joukon osajoukko. Niilläkin on siten ehkä jokin (moneutta pakeneva) suhde rihmaston kokonaisuudessa, mutta moneus itse sitä ei voi paljastaa. Moneuden ulkoisuus, ns. deterritoriaalinen paon viiva on kirjoittajien käsitteistössä “konsistenssin taso (verkosto)”. Pelkkä moneus on litteää, “vailla merkitystä ja subjektiivisuutta”. Pelkässä moneudenkin tutkimisessa kadotettaisiin se perspektiivi, jota Nietzschekin korosti objektiivisuuden ihannetta kritisoidessaan. Moneus voi herättää monia tulkintoja, mutta moneus ei ole kuitenkaan yhtä kuin tulkinta.

Mm. virukset rikkovat tavanomaisen evoluution suuntaa, ne pakottavat eri oliot epideemisiin suhteisiin keskenään virusten kuljettamista jo eriytyneistä lajien perintötekijöistä lähtien. Samoin yhtäläiset elinolot vievät eri oliot toisiaan läheneviin kehityssuuntiin kovergenssissa evoluutiossa. Olioiden alkuperä (genealogia) ei paikannu jostain niiden sisäisestä essentiasta vaan niiden suhteita rakentavista käytännöistä rihmastossa.

Rihmasto on myös ennemmin kartta kuin jäljenne. Jäljenne eräänlaisena simulaationa on kirjoittajien mukaan vastakohta kartalle, joka ei palaa piirrossaan johonkin piirtoa konstituoivaan koodiin (ainakaan sen intentionaalisena projektina). Kartanpiirto on aina avoin sille, että piirtoa jatketaan eteenpäin, joskus jopa täysin tietämättöminä, mitä alueita prosessi tuo tullessaan. Jäljenne ottaa kartan jähmetettynä, sisään- ja uloskäynnit suljettuina ja siten kaikki alueet ennakoituna. Simulaatio on siten myös elämänvastaista pakoa kasvusta sekä kaikesta, mikä kasvua ja liikettä ruokkii. Siinä missä essentialisoivilla näkemyksillään Freud mielen herrana ja kenraalina tuottaa tiedostamatonta, rihmasto on päinvastoin tiedostamattoman tuotantoa, esteistä purettua impulsiivista liikettä ilman esikäskyjä.

Rihmasto ei ole moneus, ykseys tai edes moneus ja ykseys, n+1. Se on näiden tasojen ulottuvuuksia. Ulottuvuuden vaihto kuitenkin aina muuttaa oleellisesti koko rihmaston luonnetta. Pitkähkön empiirisen ja metafyysisen maalailun päätteeksi Deleuze ja Guattari päätyvät aivan lopuksi antamaan normatiivisia ohjeita. Ohjeillaan he pyrkinevät istuttamaan lukijaan nomadista elämäntapaa, mikä tarkemmin mietittynä saattaa näyttää vähintäänkin ristiriitaiselta.

Deleuze ja Guattari pohtivat tekstissä aiemmin puukulttuurin genealogiaa länsimaille ominaisesta historiasta maatalouden harjoittamisessa, joka poikkeaa muusta maailmasta. Tähän ekskursiiviseen kontekstiin tarttuen voidaan kuitenkin tietyssä mielessä kritisoida Deleuzen ja Guattarin nomadista kapinaa ja erityisesti sen johtamista normatiiviseksi ohjeeksi. Vaikka länsimainen kulttuuri olisikin kylvämisen traditiollaan riistoviljellyt maan ja hengenviljelyllään ulottanut saman ihmiseen, miten me voimme paeta silti sitä tosiseikkaa, että tämä kaikki on länsimaissa pitkään ollut elettyä elämäntapaa. Se on kohdannut varmasti haasteita, mutta tästä huolimatta se silti elää ja hengittää. Sillä on ollut syynsä vaalimiinsa tapoihin, se on – enemmän tai vähemmän – toiminut, onnistunut ylläpitämään elämää. Tähän voi tosin aina todeta, että se olisi hiljattain kriisiytynyt. Vastalauseelle jää tosin toistuvasti suuri todistustaakka. Ongelman voi esittää vaihtoehtoisesti: voimmeko (kaikesta metafyysisestä selitysvoimasta huolimatta) esittää rihmaston normatiivisena ohjenuorana elämälle sen kaikilla konsistenssin tasoilla nyt ja aina? Eikö se tällöin ota kritisoimaansa kenraalin asemaa?

Transhumanismi: virtuaalinen vs. tavallinen

ENG: Transhumanism: virtual vs. regular

Vastineet
Yksi tapa hahmottaa virtuaalitranshumanismia on verrata sen vastineita suoralle transhumanismille. Virtuaalitranshumanismilla on: telepresenssi teleportaatiolle, telerobotit kyborgeille, avatarit morfologisille vaihtoehdoille, virtuaalimaskit geenimuuntelulle, ulkoinen tehtävienhallinta modifioidulle neurologialle ja mahdollisesti myös ladattu tietoisuus biologiselle kuolemattomuudelle (mikä on teknisesti tosin yksi teleportaation muoto).

Reformin teoria
Esittämäni virtuaalitranshumanismin vastineet transhumanismille ovat paljolti sellaisia asioita, jotka ovat vähintään ideana jo keksitty ja ehkä mielletäänkin osana transhumanismia. Syy, miksi näen olennaisena tehdä erottelun ideologioiden välille on siinä, että virtuaalitranshumanismiin kätkeytyy mainittuja vastineita yhdistävä ajatus laajemman viitekehyksen periaatteellisesta reformista. Siinä missä transhumanismin tavoite on päivittää ihmistä paremmaksi, virtuaalitranshumanismin tavoite on päivittää päivittämiseen liittyviä ajatuksia ja tapojamme (ts. teoriaa) paremmaksi, mikä tekee aatteesta ehkä eräänlaisen metatranshumanismin; alkuperäisen aatteen agendaa tarkastelevan agendan.

Käytännön edut
Käytännössä aatteen päivitys tarkoittaisi sitä, että sama alkuperäinen päämäärä saavutettaisiin ihmiseen ja ympäristöön nähden kestävämmällä tavalla. Tietoteknisesti muodostetut puitteet ihmiselämän muuttamiselle mahdollistavat mm. seuraavia asioita: resurssien rajattoman kopioinnin, ympäristöystävällisemmän vaihtoehdon sekä tarvittaessa ihmisyyden (biologisen) koskemattomuuden.

Esiharkinnan viisaus
Periaatteen voi toki tulkita pessimisminä siitä, että ihmisen suora vaikutus luontoon tai itseensä olisi vain negatiivista, mutta olematta sen enempää kehitysoptimisti kuin -pessimistikään voi silti todeta, että reformien virtuaalinen simulointi toimii vähintäänkin viisaana alkuharkintana ennen varsinaisten aktuaalisten toimien täytäntöönpanoa. On kuitenkin syytä pitää myös mielessä, että kokeilut ja niistä saadut kokemukset virtuaalisissa simulaatioissa voivat myös muuttaa radikaalisti aktuaalisiin toimiin alun perin asetettuja päämääriä.

Transhumanism: virtual vs. regular

FIN: Transhumanismi: virtuaalinen vs. tavallinen

Equivalents
A one way to perceive virtual transhumanism is to compare it to equivalents of direct transhumanism. Virtual transhumanism has: telepresence for teleportation, telerobots for cyborgs, avatars for morphological alternatives, virtual masks for gene manipulation, external task managers for modified neurology and possibly uploaded consciousness for biologic immortality (which is technically however a form of a teleportation).

Theory of the reform
Presented equivalents of virtual transhumanism for regular transhumanism are mostly inventions that have been invented at least as an idea and they may be considered as a part of transhumanism. The reason why I see it particular to make separation between the ideologies is that in virtual transhumanism there’s implicated a thought of a principal reform in wider perspective in the mentioned equivalents. Wherein transhumanism has a goal to update the human to better, virtual transhumanism has a goal to update the thoughts and conventions (i.e theory) what comes to updating, which makes the ideology maybe a sort of metatranshumanism; agenda that examines the original agenda.

Benefits of the praxis
Practically the update of the ideology means that the same original goal could be achieved in a more sustainable means concerning to the human and the environment. Information-technologically formed frameworks for changing the life of the human enables the following: limitless copying of resources, environment-friendlier alternative and a (biological) sanctity of humanity when necessary.

The wisdom of the preconsideration
The principle could be interpreted as pessimism about human’s direct impact to the nature and itself being likely negative, but being an evolution optimist no more than an evolution pessimist it can be still stated that the virtual simulation of reforms works at least as a wise preconsideration before executing the actual functions. However, there’s also a reason to keep in mind that the experiments and experiences gained from them in virtual simulations could also radically change the originally set goal for actual functions.

28 Kaksi periaatetta

Kaksi (toisilleen vierasta) periaatetta 1.8.2011

Katkaistu alkuperäisestä tekstistä:

Voidaanko epäsopivien palikoiden kokoaminen korvata metapalikoiden kokoamisella? Palapeliajattelu ei lopulta johda mihinkään, mutta johtaako se edes periaatteessa? Käsitteitä ei voi noin vaan yhdistellä toisiinsa pinnallisella tasolla, mutta entä merkityksiä pinnan alla? Vaikka se olisikin mahdollista, niin pitäisikö sen myöskään olla ja onko sillä taas merkitystä?

Kyseessä on loppujen lopuksi kaksi eri lähtökohtaa: yhdistäminen ja valitseminen. Jos yrittäisi liittää mustavalkoista valitsemisperiaatetta komplementaariseen yhdistämiseen, tehtäisiin se komplementaarisen katsomuksen pohjalta. Samoin jos pitäisi valita jompi kumpi, olisi tämä menettely puolestaan mustavalkoisesta valinnasta lähtevää. Molemmista taas on mahdoton lähteä. Sitten taas ristiriitaisia kombinaatioita olisi puolestaan komplementarismin valitseminen ja komplementarismin yhdistäminen valintaperiaatteeseen. Kummassakin edellisessä tapauksessa nimittäin poikettaisiin periaatteesta periaatetta omaksuessa.

Vaikka mustavalkoisilla on tapana vannoa yhden asian puolesta, kuten hyvän, mahdollistuu tämä vain vieraan maailman myytin avulla. Nimittäin oma todellisuutemme on välttämättä ristiriitainen, eli jotta siinä voisi olettaa jonkin asian perustavaksi, täytyisi siitä tehdä todellisuudesta riippumaton asia. Tämä johtaa vähintäänkin dualismiin oman todellisuuden ja mystisen todellisuuden välille. Se on vastakohta itseriittoiselle todellisuudelle, koska se tekee vain todellisuuden ulkopuolisesta asiasta itseriittoisen ja väittää, että vain sitä ymmärtämällä voi ymmärtää koko todellisuutta.

Komplementarismissa vaaditaan vähintään kaksi jännitettä, jotka selittävät yhden kokonaisen todellisuuden. Mustavalkokäsityksessä taas vaaditaan yksi perustava jännite, joka selittää monia eri todellisuuksia. (Näitä on yleensä kaksi: luoja ja luotu.) Sinällään siis hassua, että monoteistiset uskonnot ovat saaneet etiikassa ja ontologiassa monistisen leiman, vaikka he ovat vähintäänkin dualisteja (meidän) todellisuuden suhteen. Tietenkin he korostavat, että vain mystinen Jumalan todellisuus on yksi todellinen, jos tarkkoja ollaan. Tieteenfilosofiseen traditioon taas ei kuulu tämä lähtökohta vaan keskellämme olevasta todellisuudesta puhuttaessa uskontojen metafysiikka siis nähdään dualistisena tai pluralistisena. Ainakin näin voisi olettaa oman päättelyketjuni tuloksena.

Joskus kirjoitin, että etiikan suurin haaste on sovittaa yhteen komplementarismi ja mustavalkoinen etiikka. Tämä kuitenkin heijastaa koko muunkin filosofian suurta haastetta eikä ratkaisu näyttäisi olevan pelkkä yhdistäminen sen enempää kuin naiivi valintakaan. Valintaperiaatteella on vähintään yhtä pitävä perusta kuin yhdistämisellä ja se täytyisi jollain lailla ottaa huomioon. Siinäpä haaste.

Yhdistämistä ei voi yhdistää valintaan sen enempää kuin voisi tehdä valintaakaan yhdistämisen ja valinnan väliltä. Kysymys on pohjimmiltaan siis metodologinen.

Säveltämismetodien risut ja ruusut

ENG: Pros and cons of methods to compose

Noin kolmessa tunnissa olen yksinkertaista biisiä saanut MIDIssä kasaan karkeasti sävellettyä melkein puolitoista minuuttia. Säveltämismetodina tämä vaatii siis paljon kärsivällisyyttä ja ehkä siksi pituudeltaan keskeneräisimmät sävellykseni ovat usein MIDI-tiedostoja. Joskus olin kokeillut myös äänittämisen kautta tehdä mahdollisimman nopeasti kappaleen ja tulokseksi sain, että pystyisin tuottamaan parin minuutin poppia parin tunnin tuntivauhtia. Pianoimprovisaation pohjalta säveltäminen on kuitenkin nopeinta.

Käyttämieni metodien ominaisuuksia:

1. Pianoimprovisaatio: +nopea, +tuntuma, -johdatteleva, -muistin varassa, -sovittaminen=-1
2. Äänitys: +tuntuma, +sovittaminen, +/-muisti, +/-seminopea, -johdatteleva=+1
3. MIDI: +johdattelematon, +sovittaminen, +tallentaa, +/-tuntuma, -hidas=+2

MIDI vie siis lopulta voiton kaikissa ominaisuuksissa, mutta hintana on aika. Jos haluaa kunnolla säveltää, täytyy olla valmis näkemään vaivaa sen eteen. MIDI-säveltäminen ei ole kuitenkaan loppujen lopuksi kovin vaikeaa. Muitakin metodeja varmasti on ja minun kannattaisi miettiä, miten esim. perinteiseen tyyliin paperille olisi mahdollista kirjoitella sävellyksiä. Haasteena on, ettei niitä kuule eikä tuntumaa ole. Rummut ja perkussiot ovat myös yksi alue, jossa pätee melkein omat sääntönsä…

Pros and cons of methods to compose

FIN: Säveltämismetodien risut ja ruusut

In about three hours I have managed to compose about 1,5 minutes a simple song in MIDI. As a method of composing this clearly demands patience and maybe that’s why my shortest compositions are mostly MIDI-files. Once I tried to make a song as fast as possible by recording and as a result I could produce couple-minute-pop per couple hours. Composing based on piano improvisation is still the fastest.

Statistics of methods I use:

1. Piano improvisation: +fast, +feel, -conducting, -relies on memory, -(band)arrangement=-1
2. Recording: +feel, +arrangement, +/-memory, +/-semifast, -conducting=+1
3. MIDI: +unconducting, +arrangement, +memory, +/-feel, -slow=+2

MIDI takes the win in statistics, but time is the price. If there’s will to qualified composing, there must be also readiness to make the effort for it. MIDI composing isn’t that hard after all though. There are surely some other methods and I should also consider, how it would be for example to write compositions on paper in traditional way. Challenge is that, they cannot be heared and there isn’t any feel. Drums and percussions are also a one area that has almost its totally own rules…