Kohtuuden tuolla puolen (kandidaatintutkielma)

‘Kohtuuden tuolla puolen – Asketismi ja addiktio kulttuurisina selviytymiskeinoina’ on tänään valmistunut kandidaatintutkielmani. Kandiseminaari kesti vuoden, mutta noin muuten tutkielmani on oikeastaan monen vuoden hauduttelun tuloksena syntynyt teoreettinen pohdinta, joka valottaa, jos ei muuta, niin ainakin läpileikkauksen mieltäni askarruttavista yhteiskuntafilosofisista teemoista ja sitä rakentavasta teoreettisesta tietämyksestäni alalla. Sisällöllisesti tutkielman juoni täsmentynee seuraavasta kandikonferenssiin väsätystä tiedotteesta.

Asketismin ja addiktion historiallista kehittymistä käsittelevässä teoreettisessa tutkielmassa tavoitteena on ollut tutkia näiden kulttuuristen selviytymiskeinojen mahdollisia sosiaalisia muutoksia. Hyve-eettisestä näkökulmasta ilmiö on luonteeltaan myös hyvin normatiivinen. Tutkimuskysymys on: kuinka yhteiskunnalliset järjestelmät, kuten talousjärjestelmä, ovat vaikuttaneet asketismin ja addiktion kehittymiseen kulttuurissamme ja missä määrin nämä mukautumiskeinot ovat suojelleet tai vahingoittaneet elämää? Systemaattisemmin teoreettista työtä on kuitenkin alusta lähtien ohjannut koeteltu tutkimushypoteesi: vallitseva yhteiskunnallinen olotila on muuttunut askeettisesta addiktiiviseen erityisesti markkinatalouden kehittyessä.

Tutkielman teoreettinen pohja on taloussosiologisten puitteiden lisäksi melko vahvasti eksistentialistisessa moraalifilosofiassa, jonka perinteessä käytetty genealogian metodikin on alun perin kehitetty Nietzschen toimesta (ja sittemmin sovellettu yhteiskuntatieteissä). Sosiologian nykykeskusteluihin lähestymiskulma resonoinee kuitenkin enemmän aikalaisdiagnoosin muodossa, joka määritellään sosiologisen teorian kolmanneksi lajityypiksi yleisen- ja tutkimusteorian ohella. Tutkielman tärkeimpinä teoreettisina aineistoina toimii asketismin osalta Friedrich Nietzschen 1887 alun perin julkaisema teos Moraalin alkuperästä ja addiktioista Bruce K. Alexanderin The Globalisation of Addiction (2008). Nietzscheltä on käytetty käsitteitä ja teorioita herramoraali–orjamoraali, kauna, huono omatunto ja askeettinen ihanne, jotka täsmentävät asketismin luonnetta. Alexanderin teoriasisältöön lukeutuu ensisijaisesti psykososiaalinen integraatio ja dislokaatio. Yleisesti muuten käytettyihin käsitteisiin kuuluu esimerkiksi niukkuus, ylimäärä, vaihto sekä dikotomia aktiivinen–reaktiivinen.

Teoreettisen syventämisen myötä on lopuksi päädytty problematisoimaan erityisesti Alexanderin dislokaatioteorian väitettä, että addiktioiden syy olisi psykososiaalisen integraation puutteessa. Asketismia että addiktiota on käsitettävä vaihdon järjestelminä, jotka sellaisenaan ovat kytköksissä myös tuotantorakenteen ehtoihin. Tähän ei välttämättä ole vaikutusta sillä, kuinka suvereenisti tai yhteisöllisesti ihmiset toimivat vaikka terveen elämän pohjana Nietzsche vaikuttaa painottavan ensin mainittua ja Alexander jälkimmäistä. Yksilö–yhteisö -dikotomiaa on siis pyrittävä ylittämään hahmotettaessa toimintaan kykenevän terveen elämän ehtoja. Tämä ei välttämättä edes löydy kärsimyksen ja nautinnon kohtuullisesta keskitiestä siinä määrin kuin nämä jo lähtökohtaisesti asettuvat tiettyihin vaihdon uomiin. Alkuperäinen tutkimushypoteesikin nähtävästi osoittautui siinä mielessä kumotuksi, että asketismin ja addiktion välillä käy jatkuvasti paljon vaihtoa. Vaurastuneissa maissa addiktiot ovat toki korostuneet totaalisemmalla tavalla, mutta globaalin talousjärjestelmän kiertoihin mahtuu hyvin erilaisia vaiheita, jotka ovat sosiaalisesti jossain määrin jaettuja luokka-asemaltaan ja ajankäytöltään erilaisten toimijoiden kesken. Yksilön sisälle kehittyy myös sofistikoituneempia vaihdon sommitelmia markkinamekanismin kasvavassa ohjauksessa. Aktiivinen elämä on joka tapauksessa uhraamisen ja kompensoinnin sijaan luovaa ja lahjoittavaa silloinkin, kun perustarpeet ja halut vaikuttavat tyydytetyiltä. Tällaisena elämä on kuitenkin erittäin haavoittuvaa reaktiivisten vaihtojärjestelmien harhauttaville interventioille.

Kohtuuden tuolla puolen – Asketismi ja addiktio kulttuurisina selviytymiskeinoina

Kävin vielä täsmentävää loppupurkua tutkielmani puitteista ja johtopäätöksistä tässä siinä toivossa, että se selventäisi joitain seikkoja.

Yliopiston ulosmarssi ja tieteen riippumattomuus

Protestit suomalaisen johtamiskulttuurin tuoreimpia ihanuuksia vastaan saivat jo tänään jatkoa yliopistoni ulosmarssissa Tampereella, jossa protestoitiin yliopiston ja tieteen itsehallinnon puolesta. Minusta tuli hetkeksi julkkis ylen etusivullekin nousseen uutisen twitter-poiminnossa. Radioonkin minua haastateltiin. (Eipä tosin tule radioita koskaan kuunneltua ja juttu varmaan jo kadonnut radiaaltojen avaruuteen?) Lähinnä vastasin, kuinka ehdotetut johtosäännökset murtaisivat nykyisen yliopistohallinnon kolmikantaa, mikä toteutuessaan pienentäisi erityisesti opiskelijoiden edustusta päätöksenteossa. Tämä ei valitettavasti ole edes ehdotuksen suurin ongelma.

Jos joku ei vielä tiennyt, Tampereella on muutama vuosi jo suunniteltu kolmen korkeakoulun yhdistymistä yhdeksi säätiöyliopistoksi ensi vuoden alusta. Äärimmäisen kiireellisellä varoitusajalla annettiin johtosäännösten yms. luonnos, jonka salaisessa valmistelussa ei vähemmän yllättäen oltu missään vaiheessa kuultu yliopistoyhteisön omaa näkemystä. Vääntöä käytiin nyt samoista asioista kuin on käyty jo vuoden 2015 yliopistovaltauksestakin lähtien. (Olkoonkin että valtakunnalliset koulutusleikkaukset olivat tuolloin suuremmin tapetilla.)

Itselläni on vasta kandin tutkinto loppusuoralla, joten yhdistymisen myötä tapahtuvilla muutoksilla kerkeää olemaan vaikutuksia ainakin omaan maisterintutkinnon taipaleeseeni. Yleisemmin olen kuitenkin huolestuneempi siitä, mitä tämä kertoo yhteiskunnallisesta sitoutumisesta vakavasti otettavaan tieteeseen. Opiskelemat alani ei nyt muutenkaan ole kovin hip👌👌😂 näinä aikoina, mutta jos Suomen yhtä korkeatasoisinta yhteiskunnan ja johtamisen tutkimisen oppilaitosta ollaan jo valmiita pistämään lihoiksi elinkeinoelämän intressien alaisuuteen, niin ehkä sillä voi olla vaikutusta tutkimuksen laatua takaavaan riippumattomuuteen… Oma kandiaiheenikin liikkuu paikoin riippumattomuutta ja riippuvuuksia problematisoivilla vesillä, mutta valitettavasti en varmaan tällaisia institutionaalisia kytköksiä mahdu paljoa siinä pohtimaan. Voin kuitenkin suositella, että kirjassa Addiktioyhteiskunta on loppuartikkelissa osuva kannanotto addiktion perustutkimuksen merkityksestä. Ajassamme näkee monia räätälöityjä tutkimuksia, joita värittää riippuvuudet niitä rahoittaneisiin tahoihin samalla kun tieteen perusinstituutiot ajautuvat kiristyvään kilpailuun resursseista. Täysin riippumatonta tutkimusta ei varmaan voi tehdä, mutta tasavertaisen kansalaisyhteiskunnan ylläpitämät rakenteet pystyvät nähdäkseni tarjoamaan tutkimuksen laadun suhteen jotain aivan muuta kuin yksityisiä voittointressejä ajavat kilpahevoset.

24 Tiedeyhteisön ongelmia

Yliopistojen pääsykokeisiin lueskellessa olen törmännyt joihinkin epäkohtiin liittyen tieteen tapaan toimia avoimesti ja yhteisöllisesti.

1. Tieteellinen tunnustus (opintojen läpäisy): Onko se todistus kyvystä ajatella kriittisesti vai päinvastoin pelkkä osoitus indoktrinoitumisesta yhteiskunnan valtasuhteiden sanelemiin opintojärjestelmiin?
2. Keskusteleminen tiedeyhteisössä (argumentaatio): Jotta tiedeyhteisön luottamuksen voisi voittaa, on opittava ajattelemaan heidän tavallaan (ks. kohta 1.) ennen kuin voi esittää uskottavia väitteitä. Tämä väistämättä lietsoo tieteen sulkeutuneisuutta pumpaten informaatiokuplaa suuremmaksi.
3. Tieteen avoimuus (yhteisöllisyys): On alati koetuksella pelkkää sanahelinää? Jos tieteen täytyy mukautua esim. kansallisiin/yksityisiin intresseihin mm. tietoa salaillen, niin miten (kohdan 2. kaltaista) luottamusta tiedeyhteisössä voi aidosti muodostua, jos analogia ei päde esimerkkinä mainittujen yhteisöjen suhteen ulkopuolisiinkaan yhteisöihin?

Jokainen mainituista epäkohdista rakentuu kaiken lisäksi edellisen päälle, joten turbulenssi tieteen piirissä kulkevassa informaatiossa on vähintäänkin odotettavaa. Häilyvä rajanveto metodologian suhteen on toisaalta ymmärrettävää johtuen keikkumisesta luonnon- ja yhteiskuntatieteiden välillä, mikä on välttämätöntä maailmankuvallisen kokonaiskuvan ylläpitämiseksi. Olosuhteiden tutkimisen ohessa täytyy myös miettiä valtasuhteita ja siksi arvottaa tieteellisen toiminnan päämääriä. Tekeekö tämä kuitenkin mahdottomaksi noudattaa itse tieteen olennaisimpia periaatteita?

Toivon mukaan keskustelu jatkuu ainakin yliopistofilosofiassa. Jää nähtäväksi, asettuuko kyseenalaistamisen periaatteeni opiskelemista vastaan.