Kohtuuden tuolla puolen (kandidaatintutkielma)

‘Kohtuuden tuolla puolen – Asketismi ja addiktio kulttuurisina selviytymiskeinoina’ on tänään valmistunut kandidaatintutkielmani. Kandiseminaari kesti vuoden, mutta noin muuten tutkielmani on oikeastaan monen vuoden hauduttelun tuloksena syntynyt teoreettinen pohdinta, joka valottaa, jos ei muuta, niin ainakin läpileikkauksen mieltäni askarruttavista yhteiskuntafilosofisista teemoista ja sitä rakentavasta teoreettisesta tietämyksestäni alalla. Sisällöllisesti tutkielman juoni täsmentynee seuraavasta kandikonferenssiin väsätystä tiedotteesta.

Asketismin ja addiktion historiallista kehittymistä käsittelevässä teoreettisessa tutkielmassa tavoitteena on ollut tutkia näiden kulttuuristen selviytymiskeinojen mahdollisia sosiaalisia muutoksia. Hyve-eettisestä näkökulmasta ilmiö on luonteeltaan myös hyvin normatiivinen. Tutkimuskysymys on: kuinka yhteiskunnalliset järjestelmät, kuten talousjärjestelmä, ovat vaikuttaneet asketismin ja addiktion kehittymiseen kulttuurissamme ja missä määrin nämä mukautumiskeinot ovat suojelleet tai vahingoittaneet elämää? Systemaattisemmin teoreettista työtä on kuitenkin alusta lähtien ohjannut koeteltu tutkimushypoteesi: vallitseva yhteiskunnallinen olotila on muuttunut askeettisesta addiktiiviseen erityisesti markkinatalouden kehittyessä.

Tutkielman teoreettinen pohja on taloussosiologisten puitteiden lisäksi melko vahvasti eksistentialistisessa moraalifilosofiassa, jonka perinteessä käytetty genealogian metodikin on alun perin kehitetty Nietzschen toimesta (ja sittemmin sovellettu yhteiskuntatieteissä). Sosiologian nykykeskusteluihin lähestymiskulma resonoinee kuitenkin enemmän aikalaisdiagnoosin muodossa, joka määritellään sosiologisen teorian kolmanneksi lajityypiksi yleisen- ja tutkimusteorian ohella. Tutkielman tärkeimpinä teoreettisina aineistoina toimii asketismin osalta Friedrich Nietzschen 1887 alun perin julkaisema teos Moraalin alkuperästä ja addiktioista Bruce K. Alexanderin The Globalisation of Addiction (2008). Nietzscheltä on käytetty käsitteitä ja teorioita herramoraali–orjamoraali, kauna, huono omatunto ja askeettinen ihanne, jotka täsmentävät asketismin luonnetta. Alexanderin teoriasisältöön lukeutuu ensisijaisesti psykososiaalinen integraatio ja dislokaatio. Yleisesti muuten käytettyihin käsitteisiin kuuluu esimerkiksi niukkuus, ylimäärä, vaihto sekä dikotomia aktiivinen–reaktiivinen.

Teoreettisen syventämisen myötä on lopuksi päädytty problematisoimaan erityisesti Alexanderin dislokaatioteorian väitettä, että addiktioiden syy olisi psykososiaalisen integraation puutteessa. Asketismia että addiktiota on käsitettävä vaihdon järjestelminä, jotka sellaisenaan ovat kytköksissä myös tuotantorakenteen ehtoihin. Tähän ei välttämättä ole vaikutusta sillä, kuinka suvereenisti tai yhteisöllisesti ihmiset toimivat vaikka terveen elämän pohjana Nietzsche vaikuttaa painottavan ensin mainittua ja Alexander jälkimmäistä. Yksilö–yhteisö -dikotomiaa on siis pyrittävä ylittämään hahmotettaessa toimintaan kykenevän terveen elämän ehtoja. Tämä ei välttämättä edes löydy kärsimyksen ja nautinnon kohtuullisesta keskitiestä siinä määrin kuin nämä jo lähtökohtaisesti asettuvat tiettyihin vaihdon uomiin. Alkuperäinen tutkimushypoteesikin nähtävästi osoittautui siinä mielessä kumotuksi, että asketismin ja addiktion välillä käy jatkuvasti paljon vaihtoa. Vaurastuneissa maissa addiktiot ovat toki korostuneet totaalisemmalla tavalla, mutta globaalin talousjärjestelmän kiertoihin mahtuu hyvin erilaisia vaiheita, jotka ovat sosiaalisesti jossain määrin jaettuja luokka-asemaltaan ja ajankäytöltään erilaisten toimijoiden kesken. Yksilön sisälle kehittyy myös sofistikoituneempia vaihdon sommitelmia markkinamekanismin kasvavassa ohjauksessa. Aktiivinen elämä on joka tapauksessa uhraamisen ja kompensoinnin sijaan luovaa ja lahjoittavaa silloinkin, kun perustarpeet ja halut vaikuttavat tyydytetyiltä. Tällaisena elämä on kuitenkin erittäin haavoittuvaa reaktiivisten vaihtojärjestelmien harhauttaville interventioille.

Kohtuuden tuolla puolen – Asketismi ja addiktio kulttuurisina selviytymiskeinoina

Kävin vielä täsmentävää loppupurkua tutkielmani puitteista ja johtopäätöksistä tässä siinä toivossa, että se selventäisi joitain seikkoja.

Kiusaamisen noidankehä (blogiteksti Nyytille)

Opiskelijajärjestö Nyyti ry aloitti puhutaan kiusaamisesta kampanjaa. Olin aiemmin liittynyt vapaaehtoiseksi heidän riveihin ja tässä kohtaa tuli väännettyä blogiteksti pyynnöstä liittyen tähän kampanjaan enemmän tai vähemmän. Ranskalaisia sosiologeja sovellettuna jälki on tosin sen mukaista. Myönnettäköön, että tuli omillakin taipumuksillani aika raskas teksti lukea, mutta ehkä siitä jokunen ajatus tarttuu lukijalle mietittäväksi. Noin muuten yleisestikin on aikani Tampereella mennyt toisinaan joidenkin paikallisten vapaaehtoissektorin toimijoiden jutuissa, vaikka aika vähän mitään sen suurempia luottamustehtävänakkeja on tullut otettua liiemmin vastaan.

Aktiivimalli ja vasemmiston kriisi

Osallistuin tänään poliittiseen lakkoon mielenosoituksessa hallituksen aktiivimallia vastaan. Poikkeuksellisen mielenilmauksesta tekee se, että AY-liittojen järjestämä protesti tehdään tällä kertaa solidaarisuuden osoituksena työttömiä kohtaan. Yleensä AY-liitot käyttävät lakkoja neuvotteluaseenaan jäseniensä työehtoetujen ajamiseen. Tähän poikkeukseen liittyy monia kiintoisia tekijöitä, joista ehkä keskeisin liittyy ns. vasemmiston kriisiin.

Vasemmistolaisen työväenliikkeen kriisi
Itse näen, että vasemmisto on ajautunut trendinomaiseen poliittiseen alamäkeensä, koska se on liikaa rakentanut taloa hiekalle – ydintään työväenliikkeen varaan. Aiempina aikakausina tämä on ollut voimakkaampi pohja, mutta työn rakenteellisten muutosten seurauksena työväen yhtenäisyyskin on vaiheittain rapautunut. Markkinatalousjärjestelmä hallitsee työväenliikettä lähes tahattomasti hajota ja hallitse -politiikalla. Pääoman intressien vaatimat murrokset tuotantoedellytyksissä johtavat “luonnostaan” uudistuksiin, jotka pirstovat ja prekarisoivat työväkeä erilleen. Tämä heijastuu nähdäkseni myös siinä, ettei lakkoilua nähdä kaikkien työntekijöidenkään keskuudessa enää niin vahvasti yhteisenä asiana, jolloin sen poliittinen vaikutusteho laimenee ja pahimmillaan kääntää työväenluokkaa itseään vastaan. Lakko on harkittu ase, joka ilman muuta aiheuttaa ongelmia myös itse työläisille, mutta tavoitteena sillä onkin nostaa työnantajien ja poliittikkojen päätösten kustannuksia niin suuriksi, että niistä tämän vuoksi pidättäydyttäisiin. (Äärimmäisimpinä keinoina sodat noudattavat vastaavaa logiikkaa.) Se, että demokraattisesti valittu eduskunta päätöksineen ajautuu konfliktiin AY-liikkeiden kanssa, kielii jo jonkinasteisesta polarisoitumisesta yhteiskuntaluokkien välillä ja siitä, että työnantajapuoli on saavuttanut poliittisen hegemonian kansalaisten mielipiteissä.

Työttömien puolustaminen saattaisi mahdollistaa vasemmistolle sen kaipaamaa uutta suuntaa, ehkä uutta pohjaakin. Marxilainen perinne vähät välitti ryysyköyhälistöstä kapitalististen rakenteiden haastajina, missä sikäli on perää, ettei heiltä tarvittaessa löydy sitä poliittista painostusvoimaa, jota muilta yhteiskuntaluokilta löytyy. Hyvä yhteiskunta mitataan sillä, kuinka se kohtelee heikoimpiaan. Tämän pohjan vasemmiston olisi aina viisainta muistaa. Vaikka AY-liikkeiltäkin tavataan usein sisäänpäin käpertyvää omien etujen ajamista, tämänhetkisissä olosuhteissa heiltäkin näyttäisi vielä heruvan vähäosaisimmille sitä harvinaistuvaa myötuntoa, jota säästöjen köyhdyttämässä yhteiskunnassamme on enää vähän jäljellä. Tämä on toisaalta odotettavaa, kun yhä useampi työläinen voi kuvitella itsensä työttömän asemaan kasvaneen prekarisaation, työttömyyden ja tempputyöllistämisen aikakaudellamme. Kovenevassa maailmassa on pidettävä yhtä.

Keskustelua aktiivimallista ja lakoista
Itse aktiivimallin lukuisiin esiin tulleisiin heikkouksiin en tässä jaksa ottaa kantaa, mitäpä kuollutta hevosta hakkaamaan. Törmäsin kuitenkin melko huolestuttavaan kannanottoon kansalaisyhteiskunnalle sallituista poliittisen vaikuttamisen keinoista. Kommentoin lyhyesti Koskisen kolmea kohtaa:

1. Konformistista sivuunjohdattelua.
2. Paitsi että hallitus on kiinteästi työnantajaliitto EK:n lobbarien korruptoima – väärä osoite tuskin on nyt huolista suurin.
3. Apolitisoidaan pyhää työelämää? Tällainen autoritarismi käy kyllä epäilyttävän harmonisesti yhteen työttömillekin suunnattujen pakotteiden kanssa osoittaa jatkuvasti työaika-aktiivisuutta…

Ei ole kovin tervettä odottaa, että kansalaiset mukisematta nielisivät kaikkia kiristystoimenpiteitä eikä tällä olisi mitään vaikutusta työelämään. Työ jos mikä on poliittista. On virheellistä kuvitella politiikan häivyttämistä työrauhan edellytyksenä, jos tämä antaa vapaapääsyn käyttää työtä kansalaisten hallintaan vastoin yhteiskuntarauhaa.

An Overview about Political and Religious Conflicts in China’s International Relations

Here is the essay I wrote for the course I participated in Shanghai last summer. I got B+ grade from the course, so it went pretty well, I guess. The text is still a bit difficult to read even though I edited it again after grading. In the text I used practically all of my knowledge I have about Chinese society and culture. During the writing process I studied about international relations theory (IR) for the first time. Therefore it was a new and interesting concept for me to learn as well. (It is related more to political science than sociology.)

Overall I compare Western and Eastern religions (Abrahamic and Chinese). These Include especially Christianity and (Zen-)Buddhism. However, one does not simply cathegorize central religious and political ideologies in China because syncretic, ancestral worship and secular traditions have often been strong unlike in pre-modern West. This naturally complicates my analysis of conflicts. I also view Confucianism primarily as a political ideology. Additionally I apply Marxism(-Maoism) as another central political ideology in China. Western counterparts here include mainly realism and liberalism (in the context of IR). Mainly I try to use the analysis of religious differences to explain the differences in modern politics and frame conflicts this way. The essay ends with a case study about (religious) mercy and its meaning in social relations and politics. When it comes to equality and hierarchies, Western and Chinese societies have quite different views about these values. I think that studying the concept of mercy in both cultures would deepen the understanding of the cultural differences about the politics.

Many problems have arisen when Western academia has used its own political concepts to understand China’s growing role in global politics. These views have often excluded Chinese doctrines that even hold a longer history behind than many Western ideologies. As my essay is my first attempt at trying to grasp these issues, it is undoubtedly clear that it cannot reach the whole variance of the topic. Understanding a large culture like China requires much effort, patience and time.

ESSAY: An Overview about Political and Religious Conflicts in China’s International Relations

Mao statue at Fudan University.

(I still have to organize my photos of the trip at some point when I have time…)

Tiedote: Arvio Nietzschen tietoteoreettisen naturalismin perspektiivistä

Tämä on tieteellisen kirjoittamisen kurssille tekemäni harjoitus tiedote-tekstityypistä.

Juuso Rahkolan pro gradu Tiedon alkuperästä on julkaistu Jyväskylän yliopiston yhteiskuntatieteiden ja filosofian laitokselta vuonna 2003. Se käsittelee suhteellisen vähän tutkittua aihealuetta, Nietzschen epistemologiaa. Nietzschestä vallitsee tavallisesti konsensus naturalistina, mutta hänen naturalistisen ajattelunsa suhde esimerkiksi aristoteliseen perinteeseen ja moderniin luonnontieteeseen on kaikkea muuta kuin selvä.

Onko Nietzschen skeptisessä historialuennassa tilaa esimerkiksi millekään annetuille ja pysyville ominaisuuksille? Jatkuvaa muutosta korostava genealogia usein antaa syytä olettaa toisin, kun monet sillä tutkitut ilmiöt ovat paljastuneet sosiohistoriallisiksi konstruktioiksi. Kuten on tiedossa, Nietzsche synnytti yhteiskuntatieteisiin inspiraation tähän valtasuhteita kriittisesti läpäisevään tutkimusmenetelmään, josta kehittyi sittemmin muun muassa laajalti sovellettu diskurssianalyysikin. Saksalaisen filosofian lisäksi Nietzsche otti kuitenkin vaikutteita mm. Darwinin evoluutioteoriasta ja oli psykologinakin kiinnostunut ihmismielen luonnollisista kehitysehdoista. Tämä yhteiskuntatieteiden ja luonnontieteiden ambivalenssi Nietzschen filosofiassa toimii Rahkolan pro gradun kantavana teemana ja kysymyksiä herättävänä ikuisuusdilemmana, josta soisi käydä laajemminkin tieteenfilosofista nykykeskustelua.

Tieteenalojen eroihin liittyen Rahkola tuo esille esimerkiksi Foucault’n omat konstruktiot genealogiasta, jotka joiltain osin mahdollisesti poikkesivat Nietzschen omista muotoiluista. Foucault’n tulkinta genealogiasta on kuitenkin jäänyt elämään yhteiskuntatieteissä. Filosofisesta jatkumosta huolimatta tämä postmodernismin kirjava perinne ei välttämättä tee silti oikeutta Nietzschen perspektiivien moninaisuudelle kaikessa kokonaisuudessaan (niin ironiselta kuin tämä kuulostaakin). Rahkola perustelee, kuinka Nietzschen alkuperäisessä ohjelmassa genealogialla oli vain oma rajattu kriittinen tehtävänsä, ainakin hänen varhaistuotantonsa perusteella. Toisin sanoen Rahkosen esille nostama keskeinen kysymys (ihmisen) luonnosta ei tyhjene kaikkeen siihen, minkä genealogia tyhjentää. Hän määrittelee Nietzschen genealogian negatiiviseksi antropologiaksi. Positiivisellekin antropologialle jää silti paikkansa hänen mukaansa. Eri asia kuitenkin on, mitä sillä voi tiedollisesti tavoittaa ja millaiset raamit tällaiselle tiedolle jää niin tietoteoreettisesti kuin metafyysisesti. On selvää, ettei sitä Nietzschen kriittiseltä vasaroinnilta paljoa jää, mutta filosofisesti tämä ei oikeuta oikomaan mutkia, kun akateemisista hyveistä on kyse.

My recent Linux installments: LineageOS for smartphone and UbuntuStudio for laptop

Recently I’ve succesfully made installations for some difficult platforms: smartphone and a modern laptop. For guides in Finnish, there are my relevant topics about these here (LineageOS) and here (UEFIgate).

If I’m conservatist about something then it is about “security features” restricting OS installations in modern hardware which purpose is protecting proprietary software. There are more and more devices having either closed source drivers or protectionist software making Linux installations more difficult nowadays. But don’t get me wrong, the options might give some real additional security in some cases, but large companies aren’t providing these just because of divine charity for customers. As a private business they’re ensuring their profits by limiting open source alternatives and forcing customers to buy new machines if something goes wrong with the software. Ironically, the same set of these new tools that enable personal protection against hackers (crackers) also enable backports for companies to spy and send personal information for advertisers. So, this is not about fighting against hackers, it is about establishing a hierarchy of hackers.

As Microsoft and other manufacturers are still placing their own spy malware in the system, development towards embedded systems justified with security is such hypocrisy in this sense. Okey, maybe I don’t have much merit to talk since I’ve still stuck to use Windows with dual-boot option anyway. (Game Maker is my only reason…) But this rant being said, let’s get into the installation overviews with my additional notes.

LineageOS
I had to install LineageOS since I noticed that OMG, support for CyanogenOS ended last year! All in all, this gave me a chance (or rather a necessity) to install purely sneaky Google-app free system. LineageOS was a natural choice since it continues where CyanogenMod/OS community left. All in all this was probably the most complicated IT process I’ve ever done. But even as a noob, it is possible to install OS into smartphone as long as you’re being careful. In my case (OnePlus One phone) I followed these steps. However, as a dumb proof method I recommend install adb and fastboot via command line:
sudo apt-get install android-tools-adb
sudo apt-get install android-tools-fastboot

Also, I recommend to NOT install SuperSU rooting software, since it might get the booting stuck in zero. Here’s also some additional helpful sources:
https://forums.oneplus.net/threads/like-a-boss-how-to-root-your-oneplus-one.58493/
https://twrp.me/Devices/ (select your device for specific info)
https://www.reddit.com/r/cyanogenmod/comments/3v5gfy/how_long_to_boot_after_first_cm13_flash/

Installation for UEFI laptop
At first, there are nowadays many different laptops with many different restrictions, because of the reasons I pointed on earlier. My new laptop is Acer Swift 5 and I installed Ubuntu Studio 16.04 LTS along with the preinstalled Windows 10. When installing Linux, one must handle the BIOS options quite carefully, for example: enable separate boot menu (in my case F12), enable secure boot. If one doesn’t need Windows, the most simple way is to enable Legacy instead of UEFI. Then the installation should roll quite easily. However, when installing Linux on modern Acer laptops or such, this guide might be really helpful and solved many things for me.

Deleuze, Serres ja Nietzschen distanssin paatos (essee)

Itse essee löytyy tästä linkistä

Tämä “LSD-kurssia” (sosiologian Latour, Serres ja Deleuze -kurssia) varten kirjoittamani ja juuri valmistunut esseeni lienee tähänastisista teksteistäni kypsin. Se ei toki tarkoita, että ajatteluni olisi (tässäkään) vielä kovin jäsentynyttä ja ymmärrettävää, mutta ehkä jonkinlaista kehitystä on tapahtunut. Aiheet ainakin liikkuvat isolla pensselillä luonnontieteistä yhteiskuntatieteisiin. Essee on seitsemän sivun mittainen ja lähdeluettelo paisui jopa puolitoista sivuiseksi. Esseen työversio saattoi olla jopa 12 sivua, mistä leikatut ekskursiot tekstin osien pidennettyine versioineen saatan julkaista blogissa erillisinä kirjoituksina jatkossa, jos jaksan ja ehdin. Jatkossa käyttänen tekstiä, tai vähintään sen esille nostamia kysymyksiä esim. tulevan kandidaatin tutkielmani mahdollisina teemoina (kun sitä todennäköisesti ensi syksynä aloittelen tekemään).

Ylärajan vaatimuksiin tiukasti sovitettuna jouduin esseessä tinkimään ymmärrettävyydestä. Tässä muodossa se on siis suunnattu heille, keitä varten se kurssilla menee luettavaksi, eli sosiologian proffille (tai mannermaisen, erityisesti ranskalaisen filosofian asiantuntijoille). Essee vaatii siten hieman taustaymmärtämystä Deleuzen ja Nietzschen filosofiasta, erityisesti jälkimmäisen teoksesta Moraalin alkuperästä, jonka luin ensimmäisen kerran jo vuonna 2011. Olen siten ainakin itse toivon mukaan lukenut kirjaa niin kuin Nietzsche tarkoitti sitä luettavan – märehtien. Saatan ehkä jossain vaiheessa tehdä kirjasta jonkin tiivistelmän, vaikkakaan vaatimus lukijalta sen lukemisessa ei nähdäkseni ole kovin iso vaatimus: onhan kirja vain 150-sivuinen pamfletti. Tiivistelmän päätarkoitus olisikin ehkä lähinnä eritellä omaa Nietzsche-tulkintaani, joka toki esseessäni tulee osaltaan esiin. Nietzschestä jos kenestä tosin liikkuu tulkintoja ääripäästä toiseen, joten jokainen täsmennys ja tarkennus lienee tässä kohdin suotavaa.

Listaanpa vielä kurssilla tekemäni referaatit tähän koottuna:
Rihmasto (Deleuze)
Luontosopimus (Serres)
Circulating reference (Latour)
Kontrolliyhteiskunta (Deleuze)

Referaatti Deleuzen kontrolliyhteiskunnasta

Tämä on LSD-kurssin viimeinen “referaatti”. Lainausmerkit siksi, että lähdetekstikin oli vain kuuden sivun mittainen. Essee vielä, niin sitten on tämäkin kurssi pulkassa. Mutta ottakaahan tästä Deleuzea sitä ennen, on meinaan jännä juttu.

Deleuzen kirjoitus lähtee Foucaultilaisesta kontekstista, jossa tutkitaan instituutioiden valtatoimien kehitystä. Esimerkkejä näistä ovat suvereniteettiyhteiskunnat ja kuriyhteiskunnat. Keskeinen muutos on Deleuzen mukaan ollut siirtymä kuriyhteiskunnista kontrolliyhteiskuntiin. Kirjoituksessaan Deleuze havainnollistaa tätä lukuisilla käänteisillä analogioilla, vastakohdilla. Yleisesti tarkkaan jaetut yhteiskunnan institutionaaliset sektorit ovat muuttuneet rajoiltaan häilyvimmiksi. Työt tulevat kotiin ja suljetut vankilat/osastot vaihtuvat eräänlaiseen avovalvontaan.

Sinänsä jakamattomista yksilöistäkin on kontrolliyhteiskunnassa tullut datassa jaettavia. Olemme rekistereissä eriteltävissä – emme vain tiilenä muurissa – vaan tietokantana: ominaisuuksina, makumieltymyksinä jne. Markkinat tunnistavat ihmisen kokoelmanomaisina ja palikoiltaan muuttuvina preferenssikimppuina. Individualismi on vaihtunut dividualismiin.

Vallan metodina koodista on tullut tehokkain väline. Ylhäältä vertikaalisesti kantautuvan eksplisiittisen käskyn sijaan jaettava yksilö jätetään horisontaalisten suhteiden ja kilpailujen revittäväksi. Tällä areenalla on vaikea enää tunnistaa mahdollisia ylhäältä kantautuvia ehtoja. Ovatko ne piiloutuneet vai kenties jopa kadonneet? Ihmiset ovat kautta aikain hallinneet toisiaan hierarkisten portaiden puitteissa, ylemmän ohjatessa alempaa. Hierarkiat eivät välttämättä ole kadonneet, mutta onko niistä tullut vain nimellisiä? Suurimmatkin hallitsijat ovat nykyisten tasavaltojen ajassa lopulta asemassaan määräaikaisia, vaaleilla valittuja, suhdanteiden suosimia. Rikkaimmatkin meistä ovat jatkuvassa uhassa pudota alemmaksi. Ennen saattoivat romahtaa mahtisuvut, nykyisen hektisen maailman kriisit voivat milloin tahansa syöstä vallasta yksilön…

Jos tilanne on tosiaan tämä, herännee kysymys, jota ei toisaalta ole ehkä mielekästä enää esittää: kuka, tai pikemminkin mikä taho ihmistä kontrolloi? Näyttää siltä, ettei yksikään ihminen ole selkeän vakaasti asioiden vallassa (ainakaan kovin pitkään). Joka tapauksessa Deleuze itse puhuu kuitenkin ”herrojemme hävyttömästä rodusta”. Viittaako hän tällä erityisiin individuaaleihin vai dividuaaleihin? Jälkimmäisten ollessa kyseessä, meitä eivät päätyisi hallitsemaan hallitsijat sellaisina kuin heidät on perinteisesti käsitetty. On tiettyjä hyvin rajallisia piirteitä, rooleja, geenejäkin kenties, jotka (sosiaalisen) elämän halkaistuina koodeina hakevat vallan kiintopistettä. Onko tämä sitä, mihin viitataan geenien (miksei meemienkin) itsekkyydellä? Pyrkiikö kaikki pieni suuremmaksi?

Puhuessaan lopuksi kontrolliyhteiskunnan ohjelmasta Deleuze nostaa esille joitakin tapoja käytännössä edistää kontrollia. Tähän lukeutuvat mm. koulutuksen ja tutkimuksen korvaaminen yrittäjyydellä sekä sairauksien profiloiminen jaettavan yksilön osatekijöistä (materian koodista) käsin. Kun tällainen kontrolli internalisoituu ihmisiin, mitä siitä seuraa? Yhtäältä yksilöä jakavat rekisterit tulevat eräänlaisessa valmentajavaltiossa pirstovien vaatimusten muodossa. Yksilön on aiempaa enemmän vastattava lukuisiin, poikkeaviin ja keskenään jopa ristiriitaisiinkin vaatimuksiin. Kärjistettynä kyseessä on eräänlaista jakomielisyyden politiikkaa, joka koettelee yksilön identiteetin eheyttä. Näin hallinta muodostuu perinteisesti hajota ja hallitse opin hengessä.

Tässä muutoksessa yksilöä ei niinkään revitä hänen sosiaalisesta kontekstistaan vaan näiden lukuisten aiemmin erillään sijainneiden kontekstien rajat revitään entisistä sijoistaan ja salakavalasti sijoitetaan yksilöön. Vaikutus lienee silti sama: sosiaalinen ekskluusio tunteena tai uhkana konkretisoituu. Mikään muu ei luo yksilössä enemmän normatiivista kuuliaisuutta kuin pelko tulla karkotetuksi yhteisöstä. Ehkä uutena ilmiönä on tähän tullut normien enemmän tai vähemmän tarkoituksellinen sekoitus ja hämmennys, mikä saa yksilön aktiivisemmin etsimään paikkaansa monien pirstalemaisten keikkojen ja työnäytteiden muodossa.

Talousdemokraattinen rahareformi

Seuraava Occupy-nostalgioiden innoittama teksti on Tampereen yliopistovaltauksessa 4.-5.12. (koulutuslakkoliikehdinnässä) pitämästäni “turhan tiedon luennosta”. Saksiani myös käytettiin mallina banderolliin. Itse valtaus (kaikista henkilökunnan kanssa tehdyistä sopimuksista huolimatta) keskeytettiin kolmen aikaan yöllä henkilökunnan tai jonkin tahon käskystä poliisien avustuksella.

Perusasioita
Valtiolliset organisaatiot luovat vain kolikoita ja seteleitä. Yksityiset liikepankit luovat suurimman osan kierrossa olevasta rahasta pankkitalletusten muodossa. Valtion poliittinen rooli taloudessa on siis lähinnä vain muodollinen ja todelliset reunaehdot kantautuvat yksityiseltä pankkisektorilta. Samaan aikaan valtiovetoinen demokratia on kriisissä: edustuksellisen demokratian äänestysaktiivisuus laahaa, ammattiyhdistysten asema neuvotteluissa heikkenee… Yleisesti ottaen demokratian toteuttaminen hakee vaihtoehtoisia muotoja lähtien kansalaisjärjestöjen suorasta toiminnasta jne. Yksi reformistinen vaatimus demokratian uudistamisesta on talousdemokratia.

Yleisesti ottaen vallitseva rahajärjestelmä toimii niin, että rahaa laitetaan kiertoon myöntämällä lainaa hakijoille. Korkojen maksuun vaadittavia rahoja ei lasketa kiertoon, mikä väistämättä johtaa seuraaviin seikkoihin:

• Velkojen maksu nojaa tuleviin velkasuhteisiin eli siihen, että otetaan lisää velkaa.
• Talouskasvu on rakenteellinen pakko.

Karkeasti ottaen tästä seuraa kaksi skenaariota.

1. Ekologinen konflikti: Raha saadaan riittämään ottamalla jatkuvasti (ja kasautuvien korkojen myötä eksponentiaalisesti) uutta velkaa edellisiä kustantamaan. Yksinkertaistaen tämä heijastuu resurssien kiihtyvään ja kestämättömään käyttöön sekä loputtomaan innovaatiosyklien vaatimukseen. (Riippumatta siitä, minne innovaatiot tungetaan, niitä on tehtävä.) Ts. talouden kiertoon haalitut resurssit laskennallisesti ylittävät resurssien määrän.
2. Sosiaalinen konflikti: Siinä määrin, kun rahan määrä olisi joissain tilanteissa vakio tai sen saatavuus ei jakaudu tasapuolisesti suhteessa luottoa myöntäviin tahoihin (kuten heikon luottoluokituksen saaneiden talousalueiden kohdalla), eri taloudelliset toimijat ajautuvat väistämättä keskenään kilpailuasemaan (alati kutistuvasta) velanmaksukyvystä. Ts. perittävät velat ylittävät kierrossa olevan rahan määrän.

Itse asiaan
Talousdemokraattisella rahareformilla ei ole yhtä ohjelmaa vaan se koostuu useista toisiaan täydentävistä ratkaisuista. Yksi tunnetuimmista lienee perustulo. Kuitenkin korkeampaa painotusta annetaan mm. näkemyksille velattoman rahan käyttöönotosta ja rinnakkaisvaluutoista. Velaton raha toimisi niin, että (todennäköisesti valtion taholta) rahaa luotaisiin kiertoon ilman velvoitetta sen takaisinmaksusta pankille. Rinnakkaisvaluuttoja jo edustaa pienessä muodossa esimerkiksi lounassetelit ja aikapankit. Kysymys verotuksesta on toki haastava, mutta jos valtiollinenkaan demokratia ei toimisi yhtä uskottavasti ilman rinnakkaispuolueita, miksi talouden suhteen olisi syytä ajatella toisin. Monin paikoin paikallis-/rinnakkaisvaluutat astuvat usein kuvaan, kun laajempi valuutta pettää.

Luottoperustaista rahajärjestelmää puolustetaan mm. väitteillä siitä, että se vastaa tehokkaasti luottojen kysyntään. Kuitenkin esille tuomani skenaariot paljastanevat, että tämä luottokysyntä on suuressa määrin rakenteellista, eli luottojärjestelmästä johtuvaa, varsinkin kun pidetään mielessä, ettei talouden kierrossa kulje mainittavissa määrin muuta kuin korkomerkittyä luottorahaa.

”Koulutusta ja sivistystä ei voida mitata rahassa”, kuten sanotaan. Jos näin todella olisi, ei koulutusleikkaustenkaan luulisi olevan ongelma. Perustulo antaa tässä suhteessa havainnollistavan analogian: tavallaan hyväksytään ajatus siitä, että ihmisarvon voi mitata rahassa, mutta juuri sen takia se vaaditaan koskemaan kaikkia tasaveroisesti. Sen sijaan, että kaivauduttaisiin poteroihin, olisi tärkeää, että koulutuksen rahoituksestakin keskusteltaessa korostaisimme näkökulmaa siitä, että teoriassa rahoitusta olisi mahdollista taata hyvinkin vaihtoehtoisilla rahoitusinstrumenteilla, jotka paremmin palvelisivat sivistyksellisiä tavoitteita. Jos talous ulottaa valtaansa demokratiaan, on iskettävä takaisin samalla voimalla ja ulotettava demokratia talouteen.

Skeggs: Haltuunoton rajoilla

Tämä on valta, toiminta ja rakenteet -lukupiirin alustukseni Beverley Skeggsin kirjasta Elävä luokka (9. luku). Kyseisen kirjan jälkeen käsittelimme vielä Göran Therbornin kirjan Eriarvoisuus tappaa, mutta en julkaise siitä tekemääni alustusta; siitä ei muutenkaan liene paljoa sanottavaa… Skeggsin kirjassa oli enemmän ajatuksia herättävää settiä kirjan huomattavasta vaikeaselkoisuudesta huolimatta.

Luku haltuunoton rajoilla käsittelee erilaisten kulttuurien ja alakulttuurien haltuunottoa omistavan minuuden rakentamisessa. Bourdieun sanoin maku luokittelee luokittelijan. Tähän voisi myös lisätä, ettei makua ole ilman syötävää. Tutkimuksen keskeiseen käsittelyyn nostetut kosmopoliitit ovat lähestulkoon kaikkiruokaisia erilaisten kulttuurien piirteiden omaksumiseen osana liikkuvan minuuden rakennusprojektia. Skeggsin ja muiden kriitikoiden mukaan kosmopoliittinen liikkuvuus on mahdollista vain etuoikeutetuille luokille. Skeggs ei rajoitu tällä tarkastelemaan vain pitkin maailmaa kulkevia rikkaita kulttuuriruokailijoita vaan viittaa myös eräänlaiseen paikalliseenkin kosmopoliittisuuteen, jossa vaihdon resursseja haetaan toisilta yhteiskuntaluokilta sekä omaa minuutta ja arvokkuutta suhteutetaan kontrastina näihin. Esille nostetaan mm. niinkin marginalisoitujen ryhmien, kuten seksuaalivähemmistöjen luomat eronteot mauttomampiin nähden.

Kosmopoliitit nähdään Skeggsille ominaisten argumenttien kera itsekkäinä riistäjinä. He vain ahmivat ulkoisia kulttuureja eivätkä jätä näiden kulttuurien edustajien omille minuuksille lainkaan tilaa. Jos joku sattuu olemaan suvaitsevainen, niin tässä kapitalistisessa maailmassa siinä vaikuttaa aina olevan jotain hämärää taustalla, kuten siteerataan Zizekiä monikulttuurisuuden piilorasismista. Näkemyksessä on vähän samaa kuin siinä, että altruistiset ihmisetkin hyväntahtoisuudellaan nähdään tavoittelevan vain itsekkäitä asioita.

Koko kappale tuntuu rakentuvan sille ajatukselle, että luokiteltiin, miten luokiteltiin, Skeggsin mukaan työväenluokkaiset naiset häviävät symbolisessa kamppailussa aina, kuten voimme yökerhoetnografisista tutkimuksistakin oppia. Seksuaalivähemmistötkin voivat nähdä työväenluokkaiset heteronaiset eräänlaisena turvallisena uhkana, joihin voidaan projisoida erilaisia mauttomuuden erontekoja, joilla oman minuuden arvoa pyritään pönkittämään.

Mauttomuutta edustavia ryhmittymiäkin voidaan pitää autenttisina, mutta Skeggsin mukaan väärällä tavalla. Hän mainitsee: ”Kyse on pikemminkin pinnan kuin objektia konstituoivien suhteiden lukemisesta” (s. 310). Tällä Skeggs viitannee siihen, että autenttisuus on huonoa silloin, kun se viestii kuulumisesta osaksi jotain arvottamaksi määriteltyä yhteiskunnallisten suhteiden kokonaisuutta, eli luokkaa. Alaluokat ovat aitoa arvottomuutta.

Skeggs puhuu paljon kulttuuristen piirteiden fetisoimisesta. Käytännössä tämä tarkoittaa sitä, että minuutta rakentaessaan (haltuun ottavana erontekona) ihmiset vieraantuvat näitä piirteitä konstituoivista yhteiskunnallisista (taloudellisista) vaihtorakenteista, joiden piirissä kamppaillaan (keskiluokan arvottamista) kulttuurisista resursseista ja siten tuotetaan eriarvoisuutta. Seurauksena oma minuus nähdään valtapositioista neutraalina vaikkei se sitä olisi.

Haltuun ottamisesta tuli esimerkkinä mieleen itselläni kysymys tieteellisten tekstien avoimuudesta. Tekstit voivat olla yleisöltä suljettuja yleisesti kahdesta syystä: taloudellisesti tekstien saantia ja käsittelyä voi rajoittaa tietyt lisenssitekniset seikat ja joissain tapauksissa hintakin. Toisekseen vaikkei mitään taloudellisia esteitä olisi, niin esoteerinen jargon (joka käsitteenäkin on sitä itseään) voi rajoittaa ajatusten omaksumista silloin, kun lukijalla ei ole tekstin ymmärtämiseen vaadittavia symbolisia resursseja hankittuna, kuten koulutuksen tuomaa pätevyyttä/sosialisaatiota. Käytännössä kaikki kielenkäyttömme määritelmällisetkin tarkennukset perustuvat sellaisten erontekojen tuottamiselle, joiden tehtävänä on ylläpitää eriarvoisuutta sulkemalla ulos arvottomia näkökulmia ja erityisesti niitä kantavia arvottomia ihmisiä.