Latour: Circulating reference (referaatti)

Tämä LSD-kurssia varten melko kiireessä tehty referaatti on Bruno Latourin tekstistä Circulating reference. Tekstissä käsitellään erityisesti luonnontieteiden tutkimista siitä antropologisesta perspektiivistä, josta vieraita kulttuureja on tavanomaisesti tutkittu.

Antropologian ongelma: Kuinka pakkaamme maailman sanoihin? Savannin ja metsän raja on ongelmallinen. Kartografit painivat sen ongelman kanssa, missä raja menee. Vetäytyykö vai eteneekö metsä, jos metsän reunalla on savannipuita? Artikkelissa Circulating reference Latour selittää tekemäänsä yhteiskuntatieteellistä/antropologista tutkimusta näistä tieteilijöistä.

Missä määrin tiede jäsentää ja/tai konstruoi todellisuutta? Samoin kuin luonnontieteilijät havainnoivat ja jäsentävät maata, Latour tekee saman näille tieteilijöille ja heidän laboratorioilleen ja samaa olen kaiketi itse tekemässä Latourin tekstille, jäsentämässä tätä havaitun todellisuuden osaa jonkinlaisten tieteellisten etikettien mukaisesti (ainakin melkein).

Latour tekee sellaisen havainnon myös tutkimistaan tieteilijöistä ja tieteistä, että yksi tiede aina piilottaa jonkin toisen käyttäessään tämän toisen tieteen metodeja, löytöjä ja välineitä hyväksi. Olemmeko kaikki enemmän tai vähemmän osana sellaista tieteen ketjua, jossa tämä prosessi holistisesti tapahtuu? Jos niin, mikä asema minulla siinä on? Olenko välittämässä havaintoja eteen päin tämän tekstin lukijoille vai lietsomassa rikkinäisen puhelimen efektiä? Serresiläisesti asemoitunen parasiittina, joka samalla tuo informaatioon interferenssiä, mutta kenties myös mahdollistaa tiedon kulun eteen päin tästä huolimatta (tai nimenomaan sen takia, jos esimerkiksi Latourin teksti ei olisi tuttu jollekin tämän tekstini mahdollisista lukijoista).

Pienen tuliaisen tai edustavan artefaktin taloudellinen viisaus on Latourin mukaan siinä, että vaikkei se välitä koko käsiteltävää asiaa (tässä tapauksessa kasvinäyte metsää) tiedotettaville, asiasta on mahdollista vain näin saada tietoa. Jos koko asia pystyttäisiin aina välittämään kokonaisuudessaan, tiedon paljoudesta mentäisiin helposti sekaisin – metsään eksyttäisiin eikä nähtäisi puita metsältä.

Missä tahansa laboratoriotyyppisessä tutkimuksessa on aina vaarana, että tutkija hukkuu datan keskelle. Johtuisiko tämä osittain siitä, että erikoistunut tutkija itsekin on tutkimusprosessin väline, tie tuloksiin, jota esimerkiksi päättäjät käyttävät asettaessaan seuraavia tutkimuksen (miksei laajemminkin yhteiskunnan) päämääriä? Samoin kuin kasvitieteilijän toinen käsi pitelee näytettä, joka myöhemmin rekisteröidään dataan, filosofisessakaan työnjaossa toinen käsi ei tiedä, mitä toinen tekee. Suurten työnjakojen järjestelmissä episteeminen etäisyys kasvaa äärilaitoja vertailtaessa. Välissä tapahtuu kuitenkin paljon liikettä. Samalla kun näytteet kiertävät, kiertävät myös niitä välittävät tutkijat. Ilman kiertoa mikään ei välity. Tässä kierrossa tieto on Latourille nimenomaan liikettä ja siten se on kytköksissä kaikenlaiseen logistiikkaan. Tässä liikkeessä tapahtuu myös se muutos ja ero, joka konkretisoituu mainittuja ääripäitä vertailtaessa.

Kasvitieteilöiden pedokomparaattorit (maanäytelokerot) kuitenkin tuovat etäisyyksiä yhden silmän alle vertailtavaksi. Tapahtuuko tällaista kiinteyttävää erottelua muualla, kenties yhteiskunnassa? Jotta maailma opittaisiin tuntemaan, on siitä tultava laboratorio. Natiivit asukkaat ihmettelivät tieteilijöitä: mikseivät luontoa ymmärtääkseen muuttuisivat natiiveiksi? Entä miksei Latour kääntyisi kasvitieteilijäksi? Rooleja ja statuksia vakiinnuttaa kenties jonkinlainen distanssin paatos.

Mikä on vakio, joka säilyy muodonmuutoksissa? Jossain pisteessä asiat muuttuvat sanoiksi, viittauksiksi. Tässä pisteessä ylitetään maailman ja diskurssin raja, mutta ei hyppäyksenä maailmasta ideoiden taivaaseen vaan asteittaisena prosessina. Eri tasot myös linjataan keskenään, niitä ei kopioida. Kantin fenomena ei ole Latourin mukaan meidän ja maailman välinen seinä vaan tie tai ketju. Sen avulla voimme tieteellisillä konstruktioilla päästä luontoa lähelle ilman, että konstruktiot tyhjenevät sosiaaliseen mielivaltaisuuteen ja kulttuuriin. Sen lisäksi, että todellisuutta konstruoidaan, se voidaan laittaa kiertämään, tietyin kustannuksin toki. Paikallinen asia ja yleistetty universaali eivät siten ole toisiinsa nähden eksklusiivisia vaan saman jatkumon eri päissä. Monenlaiset reifikaatiot saavat meidän helposti unohtamaan tämän.*

*(Artikkelin kirjoittamisen jälkeen muistiinpanona itselleni: episteemiset ilmiöt eivät ole kategorisia vaan dimensionaalisia.)

Loppuyhteenveto ja palaute (puheviestintä)

Seuraava teksti on poimittu juuri päättyneen pakollisen puheviestintäkurssin loppuyhteenvedostani, jossa ajauduin myös pohtimaan laajemmin viestinnän ja palautteen yhteiskunnallista tilaa.

Kurssin aluksi en oikein osannut odottaa, mitä tuleman pitää. Olin ehkä hieman varautunutkin. Kokemukseni muiden kanssa viestimisestä ovat usein aika vaihtelevia: menee joko hyvin tai hyvin huonosti. Toisinaan kyvyttömyydestäni lukea yleisön nojautumista johonkin suuntaan (tunnetilallisesti, aatteellisesti, tiedollisesti jne.) olen saattanut jonkinlaisessa ylimielisyydessä tulla helposti korostaneeksi yleisön toimia viestin omaksumisessa varsinkin, jos omasta asemastani käsin olen tehnyt suurimman osan tarpeellisiksi katsotuista seikoista. Jos taas olen tiedostanut puutteellisen panokseni, menen itseeni ja opin virheistä tyypillisesti omassa rauhassa.

Onnistuneet vuorovaikutustilanteet ovat puolestaan ehkä olleet enemmän ikään kuin sattuman kauppaa: jos yleisö jakaa joltain tai monilta osin samoja taustoja kuin minä, on viestimäni asiakin siitä käsin helppo omaksua. Toki omalla ja muiden panoksellakin on merkitystä, mutta kuinka suuri merkitys sillä oikeastaan edes voi olla? Onko tyytyväisyys omiin toimiin este kykyjen kehitykselle?

Näin jälkikäteen mietittynä tyypillisesti käyttämäni metodini ovat olleet melko mustavalkoisia vaikken ehkä kuvaillun kärjistetysti ole aina toiminutkaan. Jos viestinnässä jokin menee mönkään, ei voi aina odottaa, että joko minun tai muiden on mentävä itseensä riippuen siitä, kumpi osapuoli on nähnyt enemmän vaivaa viestintätilanteen prosessoimiselle. Ensinnäkin, mainittua vaivannäköä on vaikeaa ellei mahdotonta mitata ja toisekseen, täten tullaan laiminlyödyksi yksi melko keskeinen (ellei peräti keskeisin) osa onnistunutta vuorovaikutusta – palautteenanto.

Jos hetkeksi leikimme ajatuksella, että kaikki yksilöiden välinen onnistunut vuorovaikutus on seurausta heidän sattumalta samoista jakamista taustoistaan, mitä se merkitsee? Siitä voi seurata niinkin viheliäinen käytäntö, että menestyvän vuorovaikutuksen takeena hakeudummekin vain samanmielisten seuraan ja itse vuorovaikutustaidoissamme emme siksi opi oikeastaan mitään uutta vaikka ympäröivä sosiaalinen todellisuus – tarkemmin eristynyt kuplamme – sitä antaisi olettaakin. (Yleisesti ongelma näyttää maailmalla laajaltikin akuutilta. Eturyhmät puhuvat toistensa ohi ja yhteiskunnallisen keskustelun kenttä pirstaloituu luoden uudenlaisia ryhmittymiä, joita on vieläkin vaikeampaa ymmärtää heidän ulkopuoleltaan. Yhtäältä tietotekniset informaatiokuplat ovat kenties toimineet kehityksen moottorina. Toisaalta syy piilee kenties individualismin luomassa kriisissä.)

Joka tapauksessa, olen ehkä viimein luopumassa siitä ajatuksesta, että onnistunut vuorovaikutus rakentuisi lähinnä vain yksilöllisen puurtamisen varaan, jonka merkitystä kaikenlaiset minämuotoiset viestijäkuvareflektiotkin saattavat pahimmillaan kärjistää! Onnistunut vuorovaikutus vaatii sitä enemmän viestistä käytyä metakeskustelua ja palautteenantoa, mitä poikkeavammista taustoista viestintätilanteeseen osallistuvat tahot ovat. Vain siten viestiä voidaan kontekstualisoida ja asettaa uomiinsa. Kurssia tarkemmin mietittynä tulin siihen tulokseen, että tässä suhteessa kurssi oli hyvä alusta harjoitella palautteenantoa turvallisessa ilmapiirissä ja se mahdollisti palautteenannon kokeilemisen eri tavoilla eri yhteyksissä. Sellainen rakentaa perusluottamusta, jonka varaan kaikki muu vuorovaikutus rakentuu. Siinä mielessä palautteenannon merkitystä olisi ehkä enemmänkin voitu korostaa. Toisaalta kurssi ei ehkä tarjonnut paljoa haastetta, jota eri taustoista tulevien kanssa olisi ehkä voinut tehokkaammin oppia; olivathan kaikki kurssia käyvät nuoria yliopisto-opiskelijoita. Toki meiningillä ”päätä pahkaa leijonan luolaan” ei luultavasti yhtä helpolla olisi saatu sitä luottamuksen ja turvallisuuden ilmapiiriä, joka saman taustan varassa on helpompi rakentaa. Parempi siis ehkä näin, vaikka palautetuokioissa harvoin mitään järisyttävän uutta tulikaan ilmi. Konsensus oli oletus ja poikkeavista tunnoistakin neuvoteltiin tai vitsailtiin.

Mahdollinen epäluottamus kanssaviestijöitä kohtaan voi ehkä ilmetä eräänlaisena sisään käpertymisenä. Siinä sisäinen eläimemme puolustautuu ulkoisia uhkia vastaan ylikorostamalla omia kykyjään ja voimakkuuttaan. Kenties yksilöllisesti kehitettävien taitojen korostaminen viestinnässä voi myös toimia tällaisena taustalla viriävän epäluottamuksen ilmaisuna. Onko se kenties ajallemme erityinen ilmiö vai pelkkä kärjistetty uhkakuva? Miten minun olisi peilattava tehtävänannossa kysyttyjen viestinnän kykyjeni kehitystä tässä valossa?

No, ainakin ryhmätyöt ja muut sujuivat yllättävänkin sujuvasti. Joistain palautteista jäi ehkä puuttumaan huomiot sellaisista maneereistani ym. joissa itse katsoin aiheelliseksi kehittyä. Toisinaan on ehkä vaikea erottaa, missä määrin palaute palvelee itse kehitettäviin asioihin tai kykyihin tarttumista, ja missä määrin sen tehtävänä on palvella vain luottamuksen rakentamista. Ilman jälkimmäistä tosin itse asiaan voi olla vaikea päästä vaikka analyysi olisi kuinka tarkkaa ja pätevää hyvänsä. Epäluottamus sivuuttaa kaiken palautteen ja suuntaa katseen sisään päin.

Kykyihin takertuminen voi siis toimia korvaavana pakokeinona konfliktien pelosta tai yhtenä terveesti täydentävänä opiskelun välineenäkin riippuen siitä, millä mallilla vuorovaikutuksen perusluottamus on. Pelkällä ulkoisella havainnoinnilla tätä eroa ei kuitenkaan voida helposti tunnistaa. Eikä jako mene välttämättä tasan: voi olla niinkin, että kykyjen kehittämisessä kaikilla on sekä avoimet että peittelevät motiivinsa. Joka tapauksessa oivalsin ainakin viestinnän palautteen merkityksen: viestin jälkeen alkaa vasta neuvottelu sen ymmärtämisestä. Sitä ei yksin valmistella.