Rakenteellisen epäoikeudenmukaisuuden taustoista

Poliittinen vastakkainasettelu
Nykyään politiikassa kuulee usein riemuittavan, kuinka vasemmiston ja oikeiston vastakkainasettelu on päättynyt. Euroopassa poliittiset kannanottajat jaetaan sen sijaan nykyään mustavalkoisesti joko unionin kannattajiin tai vastustajiin. Jako globalisteihin ja nationalisteihin tällä tavoin on kuitenkin vallanpitäjien retorinen keino syyllistää pankkidiktatuurinkin vastustajia separatisteiksi. On eri asia kannattaa kansainvälistä yhteistyötä kuin pankkiunionia, joka ajaa kansatkin lopulta toisiaan vastaan.

Politiikan tehtävä on luoda yhteiskunnan toiminnalle oikeutetut puitteet. Yksi mielestäni keskeinen aihe hahmottaa keskustelua on omistusoikeus, niin vasemmalta kuin oikealtakin.

Näkökulmia mielipiteitä ohjaavista rakenteista
Nykyään pelkkä poliittinen keskustelu ei riitä. Ihmisille on luotu liikaa rakenteellisia olosuhteita, jotka ohjaavat käsityksiä todellisuudesta ja samalla keskustelua pois ongelmien ytimestä.

Kravattimiehen näkökulmasta sosiaalituet hämärtävät ihmisten realiteettitajua työn ja hyvinvoinnin välisestä kytköksestä ja saa siksi ihmiset vaatimaan itselleen liikaa kohtuuttomia oikeuksia, jotka asettavat jatkuvasti valtiolle lisää paineita kasvattaa rooliaan verojen kerääjänä ja velkojen kasvattajana, mikä johtaa lopulta kehään. Samalla yksityisomistusoikeus murenee, kun kaikesta pyritään tekemään julkisesti hyvinvointia edistäviä kohteita.

Hipin näkökulmasta nykyään on puolestaan käynnissä rahan valheeseen perustuva operaatio, joka keinotekoisesti manipuloi kansalaisia kilpailemaan talouden pudotuspelissä, jossa vain tuottavimmat lunastavat lopulta paikkansa. Oikeistonkin peräänkuuluttaman työn ja hyvinvoinnin kytkös on siten auttamattomasti vääristynyt.

Molemmissa näkökulmissa ongelma on tavanomaisia poliittisia ratkaisuja syvemmällä, koska poliittiset ratkaisutkin tehdään poliittisten olosuhteiden vaikutuksen alla. Olemme tottuneet yhteiskunnallisesti vaikeissa tilanteissa syyttämään tiettyä poliittista aateryhmää, jonka politiikka johti tilanteeseen. Kriisiä edeltäneet rakenteelliset olosuhteet kuitenkin ohjasivat yleistä ajatteluilmapiiriä niin, ettei toisin olisi ollut tehtävissä. Rakenteista tietoisina ja niitä ohjaamalla sen sijaan asioiden kulkuun olisi voitu vaikuttaa. Velkavetoisen rahajärjestelmänkään luomia olosuhteita ei tulisi ottaa itsestäänselvyytenä.

Olosuhteellinen propaganda
Maailmanhistoriassa on luultavasti jo pitkään käytetty olosuhteellista propagandaa vallankäytön välineenä eri muodoissa. Akateemisessa maailmassa sitä ylläpitää humelainen jako yhteiskunta- ja luonnontieteisiin. (Filosofi David Humen mielestä asioiden olotilalla ei ole mitään tekemistä sen kanssa, miten asioiden kuuluisi olla. Tämän päätelmän myötä ne ovat siksi totuttu jakamaan eri kategorioihin ja niitä tutkiviin tieteisiin.)

Ongelma jaottelussa on siinä, että väärin sovellettuna siitä voi muodostua yleisiä ajatteluharhoja. Esimerkiksi kun luomme rahalle tiettyjä ominaisuuksia, joita voi kaavoista laskea kuin luonnonlakeja konsanaan, kansalaisille syntyy helposti harha, että kyseessä on luonnollinen asia, jota ei voi muuttaa. Turhautumista olosuhteisiin tämä ei tietenkään poista ja siksi kansalaisten sosialistiset tukivaatimukset kiristyvät. Oikeisto tietenkin vastaa, että velkaa kertyy liikaa ja järjestelmä romahtaisi, jos vaatimuksiin myönnyttäisiin.

Rahan otin esimerkkiin syystä, että sitä on hankala sijoittaa on-pitäisi olla -akselilla kumpaankaan päähän. Onko se sidoksissa aktuaalisiin resursseihin vai heijastaako rahan arvo tärkeinä pitämiämme päämääriä? Mielestäni molempia. Toisekseen esimerkki kertoo kuinka poliittinen taistelu peittää alleen sitä polarisoivan järjestelmän. Jokainen järjestelmä rakennetaan ajamaan jonkin piirin etua, mutta kuinka laajasta on kyse, vaihtelee säännöistä riippuen.

Tiedostamisen tavoite
Parhaassa tapauksessa poliittisista vastakkainasetteluistakin voisi päästä kokonaan, jos rakenteellinen epäoikeudenmukaisuus kitkettäisiin pois. Todennäköisemmin olosuhteellinen tiedostaminen antaisi kuitenkin parempia valmiuksia ymmärtämään ja muuttamaan rakentamamme pilvenpiirtäjän perustuksia, kun olisi tietotaito tehdä se oikeassa kerroksessakin.

Ei pidä tyytyä vain ajattelemaan, että raha on paha vaan onpahan raha. Elämme toki loppujen lopuksi rajallisten resurssien varassa, mutta niiden vaihdannan ja tuottamisen etiikkaan käytäntöineen meillä on velvollisuus luoda oikeutettavimmat mahdolliset puitteet, jotta yhteiskunta sopimuksena olisi kaikkien kansalaisten allekirjoitettavissa. Tilaa täytyy myös antaa sille marginaalille, joka etsii oikeutetumpaa perustaa. 99 prosenttia ei pidä unohtaa vaikka heidän asiaansa ajaisikin heistä vain prosentti.

Kravattimiehen omistusoikeus

Hakkerieetikot ovat aina yrittäneet romuttaa omistusoikeuden. Miksi romuttaa oikeusjärjestelmä, joka ollaan työllä ja vaivalla saatu aikaan monisatavuotisen historian aikana? Ei työn hedelmät säily niin, että ne jätetään avoimena auringon alle mädäntymään. Entropia pitää huolen ja kattia kanssa…

Itsemääräämisoikeudesta jo seuraa, että se mikä kuuluu itselle ei välttämättä tosiaankaan kuulu muille, varsinkaan yksilön perusoikeuksia koskevissa tapauksissa. Yksilönoikeuksien mukana tulee myös yksilönvastuu, joka korostuu etenkin vastuussa tehdä työtä oman hyvinvoinnin eteen. Tämä tietenkin rajaa ulos sellaista toimintaa, jota moni haluaisi useasti tehdä. Ihmisten täytyisi silti muistaa tehdä enemmän sellaista, mitä tarvitsee tehdä. Yhteiskunnan tuet vieraannuttavat kansalaiset todellisuudesta.

Ei oikeastaan pitäisi edes olla oikeutta vaatia hyvinvointia yhteiskunnalta, koska siinä jos missä omaa omistusoikeutta yritetään ulottaa liian pitkälle: toisen omistamiseen (vastuussa hyvinvoinnista).

Omistaminen on itse asiassa vastuuta hyvinvoinnista. Jokaisella on oikeus kantaa sitä itsestään, jolloin työn hedelmät on oikeutettua pitää suljetusti itsellään. Tämä toki pyritään mahdollistamaan sen periaatteen puitteissa, että hyvinvointi toteutuu yhteisölliselläkin tasolla varsinkin, kun yhteisöillä tuppaa olemaan synerginen vaikutus monien ihmisten hyvinvoinnin suhteen.

Tosin, kun yhteisöllinen instituutio, eli tavallisimmin valtio, takaa oikeuden hyvinvointiin, se luonnollisesti vaatii kaikilta osallisilta tietyn työmäärän systeemin ylläpitoon. Tämä taas nakertaa hyvinvointia edelleen, kun omaa otetaan pois ja tästäkin valtiolta vaaditaan taas enemmän tukea ja kehä voimistaa itse itseään.

Hipin omistusoikeus

Oikeiston ja vasemmiston diskurssi on edelleen voimassa ja se käy kinaa omistusoikeuden oikeutuksesta perusteineen. Oikeisto mielellään säilyttäisi vaikka orjuutta lietsovat systeemit edelleen voimassa, mutta vasemmisto kiristää koko ajan ehtoja siitä, mitä voidaan omistaa. Vasemmiston puolella saattaa paikoin vallita myös avoimen lähdekoodin vapaan hengen periaate, jossa kaikki perustuu vapaaehtoisuuteen rahan sijasta.

Nykyään markkinavoimat yhdistelevät näitä periaatteita häikäilemättöminä nettimaailmassa. Esim. eräillä sivuilla jaetut kuvat ovat käytännössä vapaata riistaa yrityksille, mutta ne toimivat likaisina välikappaleina yrityksien tavoitteelle haalia lisää omaisuutta suljettuun omistukseensa, mikä sitten toimii vapaan jakamisen vastavoimana. Tämä on pahin uhka, joka rikkoo internetin vapaata henkeä ja on siksi nykypäivän merkittävin tekijä, joka voi viedä internetin vapaudenkin lopullisesti.

Tulevaisuuden visioissa oikeistolaisilla siintää maailma, jossa kaiken toiminnan voi kytkeä rahavirtojen vietäväksi. Tavoite on kuitenkin tuomittu epäonnistumaan, niin kuin täydellisyyden tavoittelu aina muutenkin: Jotain jää aina järjestelmän ulkopuolelle ja taistelu sitä vastaan tulee siksi aina jatkumaan, jos oikeistolaisella rahalinjalla jatketaan.

Vapaassa verkostossa vapaaehtoisuuteen perustuvat ideat leviävät, mutta rahaverkostossa moni asia jää tämän suhteen toteuttamatta, koska rahan oletetaan kannustavan kaikkeen työntekoon. Tällöin se nimittäin rajaa ulos kaikki sellaiset toiminnan muodot, joista ei voi tienata. Olisihan se hienoa, jos kaikesta voisi ansaita ja systeemi pelaisi niin, mutta rahaan liittyy aina läheisesti omistusoikeus ja sen tuomat rajoitukset, millä saa tienata ja millä ei.

Rajoitukset ehkäisevät toki rikoksia, mutta sekin palvelee vain systeemin omaa rikosmääritelmää. Minä henkilökohtaisesti en esimerkiksi jaa sitä monikansallisten musiikkiyhtiöiden hyväksymää näkemystä, että covereiden tekeminen olisi rikos. Jos tekee teoksen, jota ei halua muiden käytettäväksi, olisi viisainta jättää julkaisematta. Vapaan verkoston hyvä puoli on lisäksi se, ettei rikollisetkaan pääse järjestäytymään niin, että yhteiskunnan järjestelmät päätyisi heidän huostaan, kuten nykyisessä pankkidiktatuurissamme.

Suurin rikos mielestäni on se, jos jakaminen estetään. Nykyinen omistusoikeuden moraali ensin keksii innovatiivisen tavan saada omistukseen ruokavarantoja kehitysmaasta. Sitten niistä tehdään tekijänoikeuksilla suojattuja aterioita, joita käydään julkisesti kehitysmaassakin mässäilemässä ilman, että kenelläkään muulla on lupaa syödä. On pakko katsoa, koska rikkaat sitä huomion hakuisuudessaan vaativat – ja sitä kutsutaan kulttuuriksi.

Taloustartunta

Emme voi syyttää rikasta eliittiä. Saamme kaikki bonuksia kulutuksestamme ja korkoa talletuksistamme. Kansalaisen luottamus yhteiskuntaan mitataan sillä, kuinka tehokkaasti tämä tuhoaa planeettaansa meidän kaikkien jalkojemme alta. Olemme vampyyreja tartutettuna pandemiaan, jossa imemme toisemme kuiviin.

Emme voi syyttää valtiaita. Valta on skitsofreenisesti jakautunut hajanaisesti eri sektoreille, niin ettei se ole enää edes tiedostettua. Jatkuvassa kilpailussa valtaa pitävät ne, ketkä korkeintaan jonkin kvartaalin aikana nauttivat johtoasemansa palkkioista ja sen jälkeen pääsevät politiikkaan suuresti rahoitetun mainoskampanjansa ansiosta. Liike on edestakaisesti jatkuvaa; ei ole pysyvää hallitusta tai mitään salaliittoa. Vain yhteyksiä siellä ja lehmänkauppoja toisaalla.

Emme voi syyttää karua todellisuutta. Emme oikeasti elä sairasta kilpailua vaativassa todellisuudessa vaan olemme luoneet sellaisen. Taloudelliset rakenteet nykyisenä maailmanuskontona on uusi luontomme. Rakenteet toki myös ovat todellisuutta, mutta toisin kuin luonnonlait, ne olisivat muutettavissa.

Itseämme voimme syyttää, mutta se ei paranna meitä. Vaikka olemme kieltäneet toisen omistamisen, voimme silti omistaa toisen elinolot ja sanella ehdot. Orjuus ei ollut kiva sana, joten se vain vaihdettiin bisnekseksi. Nykyajan sodissakin taloudelliset pakotteet ovat tehokkaampia kuin yksikään ohjus. Olemme addiktoituneita valtaan, koska vain sillä lääkitsemme itsemme. Viruksen tehtävä on tyydyttää ainoastaan tuottavien tarpeet ja siten ylläpitää tasa-arvotyhjiötä.

Yhden prosentin vastaus

Kravattimiehen puheenvuoro vastauksena artikkeliin Tuhoisa työmoraali.

Mistä muusta elanto voisi riippua kuin työstä? Elämä itsessään kuitenkin on työtä: laiskottelemalla ei selviä. Kuitenkin jos työ ei kiinnosta, miksi voisi olettaa, että elämäkään silloin kiinnostaisi? Eikö kuolema olisi paljon parempi, jos uurastaminen nähdään kielteisenä? Yksilöt haluavat vapautta ja sitä tarjotaan uurastamisen palkkana. Yhdentekevää nollasummapeliäkö tuo lopulta on, kuten kuolema? Se on silti vähintään ajan tappamista, parempi kuin ei mitään.

Elämän komplementaarisuus
Ilman työtä ei ole elantoakaan jaettavaksi. Realistina lähden siitä, että ihmiset haluavat elää ja silloin täytyy kantaa realiteettien mukana tuomat velvollisuudet. Kaikki eivät ole tähän kyllin vahvoja ja siksi elon tiellä kaikki eivät selviä. Vain kyllin vahvat luovat voimaa ja uutta elämää. Luottamusta on siksi siis oikeutettua rakentaa heidän ehdoillaan ja ne, ketkä eivät tätä allekirjoita, saavat minun puolestani kuolla pois nihilisminsä rehellisyyden nimessä.

Elämää ei tule mitata mahdollisimman vähäisten kuolemantapausten vaan itse elämän perusteella. Siihen lukeutuu myös elämän tulevaisuus. Sitä paitsi kuoleman olemattomuus tarkottaisi sen syyn, elämänkin olemattomuutta. Todellisen elämänvoiman hyväksyvä tahto yltää myös kuolemaan. Sen sijaan kuolemanpelkääjän paradoksi tulee siitä väistämättömyydestä, että kuoleman kieltäminen vaatii elämän kieltämistä – kuolemaa. Kristillisessä (valehtelevan nihilismin) moraalissa kieltäminen on tosin uskoteltu voittamiseksi…

Luottamus yhteisössä
Silloin kun yhteisö sitoutuu vaalimaan elämää ja olemassaoloaan, se tarvitsee keskinäistä luottamusta ja silloin aina jotkut jäävät ulkopuolelle “kadotukseen”. Osa voimattomuudestaan, osa tahdostaan. Markkinatalousjärjestelmämme on modernein yritys luoda luottamukseen perustuva yhteisö. Sijoittajien riskien ja muiden korkea-arvoisten palkkojen turvaamisella taas varmistetaan, että tuottavasti voimia luovat ja ohjaavat tahot ylläpitävät järjestelmän kukoistusta. Tavallisten säästäjien heikko enemmistövalta ei saisi talouden pyöriä jarruttamalla minkäänlaista kasvua aikaan.

Sosiaalinen luottamus voi rakentua pelkkään uskomiseenkin, jolloin uskon kohteella ei niinkään ole väliä. Vaikka usko on luottamuksen puhtaimpia muotoja, se yksinään ei riitä. Elämä on ennen kaikkea tekoja, työtä. Luottamusta ei viime kädessä ansaita vikoja armahtamalla.

Olitte sitten tasa-arvon kannattajia, johtamatonta Occupy-liikettä tai muita universaali-idealistihaihattelijoita, pitäkää mielessä tämä: Kestävää yhteisöä yhdistää aina jokin asia. Asia poissulkee ulkopuolelleen kaiken, mikä on sen ulkopuolella. Joten yhteisössä ei ole ikinä tilaa kaikille, paitsi jos yhdistävä asia on erillisyys – ei mikään. Tämä taas, hyvät herrat, on vastoin elämää.

Tuhoisa työmoraali

Vallalla on käsitys, että yhteistä hyvää saadaan aikaan työtä tekemällä. Asia on kuitenkin päinvastoin: Mitä enemmän tehdään työtä, sitä korkeammalle rimaa nostetaan. Tämän seurauksena elämästä tulee helvettiä niille, ketkä eivät pysy kilpailussa mukana.

Tilanne voisi olla toisin, jos elanto riippuisi jostain aivan muusta kuin työstä. Nyt työn hedelmät kantautuvat vain niille, ketkä uutterimmin pystyvät niitä luomaan. Vain työtä tekemällä voi saada itselleen kuuluvia etuja ja vapauksia. Toisin sanoen: vain orja on vapaa.

Orjuus näyttäytyy nykyään uudessa valossa poliitikkojen viedessä läpi uudistuksia mm. Euroopan varkausmekanismin synnyttämiseksi. Keinottelijoiden sijoitustappioita maksettaisiin siitä lähtien automaattisesti verovaroin jonnekin Luxemburgin osakeyhtiöön. Demokratiasta ei hajuakaan.

Aina voi miettiä, mitä varten ahkeraan työntekoon kannustetaan. Harvoin se ainakaan on mitään hyvää. Jälleen kerran poliittisella retoriikalla pyritään vain piilottamaan karu todellisuus.

Suomessa on esim. ajankohtaisessa keskustelussa tullut esiin, että amiksille pitäisi saada lisää arvostusta, koska ylioppilaat saavat enemmän huomiota. Paljon on ollut puhetta, että ylioppilastutkintoa arvostetaan enemmän, koska se epäilemättä vaatii enemmän työtä. Minusta ei kuitenkaan ole perusteltua arvostaa pelkkää työkyvyn määrää. Tärkeämpää elämänsä kannalta on tuntea oman työkyvyn rajat kuin puurtaa hulluna pisteeseen, jossa ne tulevat yllätyksenä.

Aina kun joku uurastaa varmistaakseen opiskelu- tai työpaikkaansa pääsemisen, on se joltain toiselta väistämättä pois, elannoissa mukaanlukien. Etenkin nuorille on tarjolla vain joko keppiä tai porkkanaa menestyksestä riippuen. Siinä missä tämä näyttäytyy isona vääryytenä, toisille taas uurastuksen palkitseminen on tällä tavoin itsestäänselvää oikeudenmukaisuutta. Ei ihme, ettei politiikka ole enää yhteisten asioiden hoitamista, koska yhteisiä asioita ei ole!

Teknologian agenda

Kuka tai mikä pitää valtaa? Onko se nykyään markkinavoimin ajatteleva teknologinen tekoäly, joka pyrkii luomaan kehityksellä riippumattomuutta ihmiskunnasta ja planeetastamme? Kurkotammeko teknologialla avaruuteen vai kurkottaako teknologia meillä avaruuteen? Sieltä teknologia saa joka tapauksessa lähes rajattomat resurssit levitä eikä avaruus muutenkaan ole tietokoneille loppujen lopuksi kovin vihamielinen ympäristö. Ihmisillä sen sijaan olisi maapallolla jo kaikki tarvittava, jos emme pilaisi sitä kaikkea teknologisen tuotantotehokkuuden vaatimuksilla.

Pitäähän tosin ihmistenkin joskus selviytyäkseen lähteä maapallolta. Olkoonkin, että varma tuho odottaisi vasta muutaman miljardin vuoden kuluttua. Miksi siis pitäisi lopettaa teknologian kehitys samalla lyhytnäköisyydellä, jolla planeettaammekin olemme sen nimessä kulutuksella riistäneet? Kun miljardeista (tai vaikka sadoistakin) vuosista puhutaan, voi olla että teknologia ja elämä näyttäytyvät sillä aikavälillä jo toisistaan erottamattomina. Aika näyttää.

Sektorien sota

Jos kolmas maailmansota käydään (mikäli se ei ole jo käynnissä), sitä ei käydä valtioiden välillä. Jo nyt on havaittavissa voimasuhteiden muovautumista yhteiskunnallisten sektorien välillä ennen näkemättömissä mittasuhteissa. Valtioita ja niiden elimiä kansalaisineen ajetaan taloudellisesti tiukoille jopa maissa, jotka ovat rikkaampia kuin ikinä aiemmin. Yksityinen sektori (erityisesti pankkisektori) on ajamassa julkista sektoria toimintakyvyttömäksi.

Velat ovat paisuneet yli äyräiden, mutta merkittävässä suhteessa tämä kehitys on kuitenkin tapahtunut enimmäkseen yksityisellä sektorilla, ei julkisella vaikka päättäjät näin antavatkin ymmärtää. Talouskasvun hapuilu ja tukipakettien sorvailu heijastaa sitä, kuinka julkista sektoria vedetään kuin pässiä narussa. Voittoa tavoitteleva liiketoiminta on onnistunut kanavoimaan tappiot valtioiden niskaan. Pankeilta tulee raha, joka komentaa.

Silloin kun valtio ajautuu kriisiin (joka nykyään tarkoittaa lähes automaattisesti taloudellista kriisiä), vapaaehtoistyön merkitys kasvaa. Erityisesti tällaisessa tilanteessa kolmas sektori on avainasemassa yhteiskunnan ylläpitämisessä.

Kolmas sektori tekee voittoa tavoittelematonta toimintaa ruohonjuuriliikkeistä lähtien ajaen eteenpäin mm. yhteiskunnan aatteellista kehitystä. Näiden ominaisuuksien takia sen vaikutus on suurempi kuin BKT-luvut antaisivat ymmärtää. Näin se kykenee myös tietynlaisella taloudellisella riippumattomuudellaan aidosti haastamaan yksityisenkin sektorin.

Viime Tieteen Kuvalehdessä (8/2012) törmäsin mielenkiintoiseen evoluutiobiologiseen läpimurtoon, jossa bakteerikokeessa vahvimmat eivät selviytyneet voittajiksi. Oli kolmen tyyppisiä bakteereja, joiden yhteiseloa piti lopulta kasassa kauhun tasapaino kivi-paperi-sakset -tyyliin. Määrittyvätköhän voimasuhteet yhteiskunnassa samoin?

Rahan ongelma

Nykyisen talousjärjestelmän eräitä kiistattomimpia ongelmia on velan määrä. Kun velat pitäisi maksaakin, kuulostaa hullulta, että rahaa on maailmassa velkaa vähemmän. Poliitikkojen hokemia kasvusta ja kasvusta ei varmaan tarvitse syvällisemmin tässä pohtia. Eiköhän monelle ole jo tullut asia selväksi vähemmälläkin… Huomionarvoista olisi pohtia velkaa ja erityisesti sen syntytapaa suhteessa rahaan. Yhteiskunnallisesti esiin nousee seuraavia ongelmia:

Velka rahana
Suurin osa rahasta (noin 98%) on bittejä liikepankkien tietokoneissa, joita on luotu myöntämällä lainoja niin yksittäisille ihmisille kuin valtioille jne. Tämä tarkoittaa, että jos jollain on rahaa, joku toinen on siitä velkaa. Raha on siis velkaa ja kyseessä on nollasummapeli, jossa vähintään puolet porukasta on aina miinuksella.

Korko paradoksina
Rahan hinnaksi määritellään lainamarkkinoilla korko ja tässä tulee jo rahan periaatteellista pohjaa nakertava ongelma. Jos rahan ensisijainen tehtävä on olla yleispätevä vaihdon väline, miten se on yhteensovitettavissa sen kanssa, että sille määriteltävissä hinta, päämäärä?

Koron kriittiset seuraukset
Koron takia tilanne talousjärjestelmässämme ei joka tapauksessa tosin ole edes niinkään edullinen kuin aiemmin mainitussa nollasummapelissä vaan pahempi. Korkojen maksuun vaadittavia rahoja ei ikinä lasketa liikkeelle. Tästä seuraa, että ihmiset joutuvat kilpailuasetelmaan velkojen maksujen suhteen, koska rahan määrää pidetään suppeana. Korko toimii siten myös taloudellisen vallan keskittäjänä, koska reilut 10% rikkaimmista ansaitsee korkotuloja enemmän kuin joutuu maksamaan. Näin korko tekee päinvastoin sen mitä progressiivinen verotus, ja korkojen kera tietenkin (erityisesti koron korkojen tapauksissa).

Lainojen maksuista kilpailevat myös valtiot. Toiseksi vaihtoehdoksi sotimiselle ollaan kuitenkin keksitty talouskasvun vaatimus, sota luontoa vastaan. Jatkuvasta kilpailuasemasta johtuen kasvun merkitys korostuu poliittisessa retoriikassa kyseenalaistamattomana totuutena. Rajattoman kasvun ideologia ei valitettavasti vain ole analogiassa planeettamme resurssien kanssa.

Pudotuspelitilanne
Kansalaisten ulosottojen ja IMF:n talouskuurille joutuvien valtioiden ohella taloudellisen vallan keskityspeliin kuuluu implisiittisesti myös yritystenkin konkursseja. Syiksi nyky-yhteiskunnan sosiaaliselle ja ekologiselle kriisille epäillään usein yltiöpäistä ahneutta ja ylikulutusta; nämä ovat seurauksia kuitenkin perustavanlaatuisemmasta ongelmasta, joka sisältyy talousjärjestelmämme rakenteisiin.

Korolla on pankkisektorilla sama tehtävä kuin rahalla muualla yksityisellä sektorilla: tehdä voittoa liiketoimen harjoittajalle, eli tässä tapauksessa jollekin pankkiirille. Eipä siinä mitään, yrittäjän perusoikeuksia. Itse näen kuitenkin mahdottomaksi priorisoida näiden harvojen toimijoiden oikeuksia ihmiskunnan ja planeettaamme terveydentilaa korkeammalle.

Talousdemokratiasta

Talousdemokratia on nimensä mukaisesti talouspoliittinen aate, joka ajaa demokraattisen päätöksenteon ulottamista talousjärjestelmäämme, tarkemmin rahapolitiikkaan. Tästä huolimatta talousdemokraattista ajattelua esiintyy lähinnä poliittisen valtavirran ulkopuolella. Nykyisen vapaan markkinatalouden mallissa on keskeisenä lähtökohtana se, että valtiolliset tai muut elimet sekaantuisivat mahdollisimman vähän rahapolitiikkaan, jossa asioiden tulisi määräytyä vapaasti markkinoilla ilman minkään tahon pakkosanelua.

Vaikuttaa talousdemokratia sitten komentotaloudelta tai kommunismilta, näiden uhkakuvien takana se on joka tapauksessa nostanut esille nykyisen järjestelmän hälyttäviä epäkohtia. Lyhyesti sanottuna se esittää, kuinka globaalin nyky-yhteiskunnan sosiaalinen ja ekologinen katastrofi on seurausta talousjärjestelmämme sisäänrakennetusta epäoikeudenmukaisuudesta.

Monimutkaisesti (mutta tarkemmin) sanottuna…

Niin tai näin, talous on nykyajan suuri maailmanuskonto, koska sen avulla yhteiskunnan olosuhteita voidaan muokata niin, että kansalaisten kuva todellisuudesta määräytyy tämän mukaisesti. Tässä valossa on tekopyhää peräänkuuluttaa päätäntävallasta vapaata rahapolitiikkaa, jos sitä harjoittava harvainvalta saa luotua ja ylläpidettyä olosuhteita, jotka asettavat pakotteita poliittiselle vallalle. Vaikka poliitikoiden korruptio saataisikin kitkettyä, niin poliittista valtaa ei voi vapauttaa rahapolitiikasta niin kauan kuin yksikin poliitikko ja äänestäjä joutuu elättämään itsensä jollain.

Talousdemokratiasta lisää:
http://www.talousdemokratia.fi/
http://fi.wikipedia.org/wiki/Talousdemokratia
“Money as Debt” (Perusteellinen YT-video rahajärjestelmän luonteesta.)