Skeggsiä: arvokkaat ja hyödyttömät ihmiset

Lukupiiriin tekemäni alustus Skeggsin Elävä luokka -kirjan neljännestä luvusta.

Kappaleessa arvokkaat ja hyödyttömät ihmiset Skeggs tapansa mukaan pohtii, kuinka talous ja sen piirissä vallitsevat valtasuhteet vaikuttavat välittömästi ihmisten minuuteen. Esille tuodaan aluksi iänikuista kädenvääntöä sosiologian ja taloustieteen välillä. Skeggs tukeutuu väitteeseen, jossa taloustiede on hyökännyt sosiologiaa vastaan omimalla kaikkia sosiaalisen elämän osa-alueita optimoivan yksilön käsitettä laajentamalla.

Toimijuutta käsittelevien vaihtoteorioiden kritiikkiä
Uusmarxilaisia teorioita käsitellessään Skeggs kritisoi niiden hyväksyvän perinteisen taloustieteen näkemyksen rationalisoivasta yksilöstä. Kritiikissä lienee kyse siitä, että kyseisessä toimijuuden näkemyksessä on menty samaan harhaan kuin fetisistisessä ajattelussa tavaroiden kohdalla. Marxin mukaan tavarafetisismi kehittyy vieraantumisen tavoin, kun ”yhteiskunnallis-taloudellinen luonne, jonka esineet saavat yhteiskunnallisessa tuotantoprosessissa, selitetään niiden aineelliselle luonnolle sinänsä ominaiseksi.” (Marx, 1885/2014 s. 211) Skeggsin mukaan yksilöä ja toimijuutta ei siis kaikissa uusmarxilaisissa teorioissakaan kyetä näkemään irrallaan niitä muovaavista yhteiskunnallis-taloudellisista valtarakenteista. Skeggs eroaa tästä luultavasti vain sillä, ettei hänkään puolestaan näe minuutta irrallaan yhteiskuntaluokkien distinktioista.

Skeggs kritisoi myös Sørensenin teoriaa vuokraamisesta, mutta siitä nyt ei ota selvää hevon helvettiä.

Kun ihmisiä luokitellaan tiettyihin luokkiin/kategorioihin kuuluviksi, tämä sanelee Skeggsin mukaan vaihdon ennakkoehdot. Tämä vaihto käsittää talouden lisäksi koko muunkin symbolitalouden laajemmin. Kun ihminen syntyy esimerkiksi osaksi tiettyä rotua, tämän minuus tulee jo siltä osinkin määritellyksi (kirjatuksi) tiettyyn lähtökohtaan, joka arvostaan riippuen antaa joko etulyöntiasemia tai esteitä yhteiskunnallisten vaihtojen piirissä. Tähän liittyen Skeggs tuo esille käsitteen arvon subjektista, jossa vain arvokkaaksi määritellyillä identiteeteillä on edellytykset kilpailla ja saavuttaa arvokkaita resursseja sekä määritellä arvokkuuden rajoja.

Vieraantuminen työstä ennen työtä?
Talouden kulttuuristuminen (ja kulttuurin myötä minuuden rakentaminen) näkyy Skeggsin mukaan siinä, että keskiluokkaista työmarkkina-asemaakin on jatkuvasti tavoiteltava tietynlaista minuutta rakentamalla. Kilpailu koulutustaustoissakin on jo niin kovaa, että etulyöntiasemaa on kurottava muunlaisten pääomien kartuttamisella. Työnhakija ei voi vain olla pätevä työhön vaan sovelluttava siihen identiteettiään myöten. Vaikkakin, minuus on tässä tapauksessa kulttuurisesti jo esimerkattu. Toisin sanoen työnantajat joka tapauksessa soveltavat erityisesti arvottuneita heuristiikkoja esim. hoitajaksi hakevasta naisesta riippumatta tämän persoonasta sinänsä.

Arlie Hochschildin kuuluisassa tutkimuksessa havainnoitiin, kuinka lentoemäntiä koulutettiin esittämään hymyä, joka oli osa lentoyhtiön imagoa, muttei lentoemäntien todellista tunnetilaa (Giddens & Sutton, 2013 s. 22-23). Tästä syystä he kokivat vieraantuneensa työstään samalla tavoin kuin teollisuustyöläinen kokee olevansa vain rattaan osa. Skeggsiä mukaillen tämä ”koulutus” saattaisi tapahtua kulttuurimme vaikutuksesta jo minuuden rakennusprosesseissa, jota jatkuvasti kartutetaan erilaisilla symbolisilla pääomilla keskiluokkaisten päämäärien tavoittelemiseksi. Silloin voisi ehkä sanoa, että ihminen vieraantuu työstään jo siinä vaiheessa, kun tämä omaksuu (kulttuurisen) minäkäsityksen siitä, mitä hänen pitäisi tai hän haluaisi tehdä työkseen. Toki optimistisemmin voi olla niinkin, että tämä minuuden kulttuurinen lajitteluhattu ”vanhan kunnon näkymättömän käden” tavoin ohjaa oikeisiin töihin ne, ketkä tehtävään ovat luontevimpia.

Kysymyksiä toimijuuden vapaudesta
Missä määrin keskiluokkainen on oikeastaan työväenluokkaista vapaampi luomaan minuutta? Eikö se ole samalla lailla pakotettu sopeutumaan tietynlaisten minuuden vaatimusten rooliin? Kun minuus linkittyy Skeggsillä luokkaan joka tapauksessa, onko kukaan loppujen lopuksi toista vapaampi minuutta muovatessaan? Keskiluokkaisen on omaksuttava yrittäjäminuus saavuttaakseen keskiluokkaiset päämääränsä siinä missä työväenluokkainenkin syntyy tiettyyn minuuden muottiin. Luokilla toki on eri valtasuhteita, kuten vaikka esimerkiksi eduskuntapuolueilla, mutta kaikkia jälkimmäisiä sitoo puoluekuri. Liikkuvuuden mahdollisuus lienee Skeggsille selkein erottava tekijä luokkien edellytyksissä muovata minuuttaan, mutta tyhjentyykö se siihen ja onko jakolinjat tosiaan niin ehdottomia kuin Skeggs antaa ymmärtää?

Lähteet:
Giddens, Anthony & Sutton, Philip W. (2013) Sociology 7th edition. Polity Press, London.
Marx, Karl (1885/2014) Pääoma II osa. Kustannusyhtiö TA-tieto Oy, Vaasa.
Skeggs, Beverley (2004/2014) Elävä luokka. Vastapaino, Tampere.

Skeggs ja luokan ajattelu

Seuraava teksti on Elävän luokan toisesta luvusta tekemäni alustus lukupiiriin, jossa kävimme kriittistä keskustelua erityisesti Skeggsin luokkareduktionistisesta tavasta hahmottaa minuutta.

Taloudellinen vaihto merkitsee Skeggsille luokan ja minuuden yhteen nivovaa liimaa, joka saa Skeggsillä melko keskeisen osan käsityksessä minuuden muodostumisesta. Hän tähdentää kirjassaan usein, että minuus on kytköksissä vaihtoon ja luokkaan sekä mainitsee: ”vaihdossa muotoillaan niitä mahdollisia malleja, joiden mukaan identiteetin ja minuuden kaltaiset suhteet muotoutuvat” (s. 71) ja ”minuus tuotetaan luokan käsitteen tapaan vaihtosuhteissa” (s. 77). Kuitenkin, voidaanko yksilön identiteettikäsitystä typistää taloudellisten luokkasuhteiden harjoittaman keskinäisen vaihdon tulokseksi? Ja vaikka tällä olisikin vaikutusta, niin millä perusteella sitä voitaisiin tarkastella keskeisesti minuuteen vaikuttavana seikkana? Skeggs redusoi minuuden ja sitä myötä toimijuuden vahvasti yhteiskunnalliseen luokkaan: ”käsitykset minuudesta asettuvat limittäin luokan kanssa eikä niitä voi erottaa toisistaan” (s. 91). Tätä tutkimuksen pohjaksi otettua epistemologista uskonloikkaa ei lukijan varmasti ole helppoa niellä pureksimatta.

Vaihto, taloudet ja markkinat alaotsikossa eritellään taloushistorian muutoksia, markkinoiden vakiintumista, talouden eristymistä omalakiseksi ja porvariluokan nousua. Puhutaan myös symbolisesta kamppailuista joidenkin käsitteiden, kuten pääoman, talouden ja kapitalismin kohdalla, joilla on keskeinen osa arvon määrittämisessä. Tämän kamppailun hallitsijoilla on valta määritellä eri yhteiskuntaluokat ja heidän arvohierarkiansa yhteiskunnassa.

Muun muassa seksuaalisuuden ja primitiivisyyden rajanvedoilla on tehtyä eroa työläisiin. Ulossulkemalla saadaan ylläpidettyä kaikkea arvokkaana ja kunniallisena pidettyä, kun valitaan alhaisempi vertailukohde. Sosiaalisen ruumiin ajatuksella – joka muistuttanee funktionalistista teoriaa yhteiskunnasta – on pyritty jakamaan eri luokkia eri ruumiinosiksi. Toisten osa on tuottaa älykkäitä asioita ja toisten kuonaa. Kaikkia silti tarvitaan kokonaisuuden kannalta, vaikkakin köyhälistöä on tulkittu eräänlaiseksi yhteiskuntaruumiin tuottamaksi ylimääräiseksi jätteeksi.

Luokkien arvomääritelmien kehittymisen historiakuvaukset muistuttavat hyvin paljon nietzscheläistä genealogiaa herramoraalista ja orjamoraalista. Työväenluokan moraalin kuvaus on kuin suoraan Nietzschen orjamoraalin kuvauksesta: ”Työväenluokka käänsi arvot päälaelleen määritellen itsensä varsinkin suhteessa keskiluokkaan etäisyyksien ja erojen kautta sekä halveksien niitä, jotka yrittivät esittää itsensä muita parempina ihmisinä. Kyseessä oli kauna ja viha niitä kohtaan, joilla oli valta tuomita ja määritellä. (s. 90)” Kristillisen moraalin hegemonia on Nietzschen ajoista sittemmin kuitenkin kuihtunut. Kuinka nihilismi paikantuu nykyisten yhteiskuntaluokkien moraalissa, kun hallitseva luokkakin on saavuttanut asemaansa osittain protestanttisella etiikalla (jota Nietzsche luultavasti määrittelisi nihilistiseksi)?

Skeggsille luokka on kaiken kaikkiaan keskeinen käsite, jolle monet suuretkin sanat, kuten minuus ja yhteiskunta, ovat käytännössä alisteisia. Skeggs perustelee teesejään diskurssianalyysin perinteen mukaisesti sillä, että kaikki puhetavat, mitä esim. yhteiskunnasta käytämme, paikantuvat luokkapositioihimme sekä uusintavat ja muovaavat niitä. Lopussa Skeggs tiivistää käsittelemänsä prosessit luokan muodostumisesta kymmenen kohdan luetteloksi, jossa on tarkemmin eritelty diskurssien toiminta käytännössä. Kuitenkin, onko Skeggsin valitsemat metodit (diskurssianalyysi, marxilainen luokkateoria, Bourdien distinktiot & pääomat jne.) tarpeeksi hedelmällisiä luokkatutkimuksen perustaksi niin, että ne antaisivat niinkin tyhjentäviä selitysmalleja, että voidaan katsoa henkilökohtaisten identiteettien ja yhteiskunnallisten rakenteiden välisen kuilun ylitetyksi?

Onko filosofisesti edes mahdollista, että mikään totaalisoiva tutkimusteoria saisi empirian sopimaan yhteen kaikkien asioiden kanssa, jotka mielletään saavuttamattomiksi itse kunkin mielen sisällä? Biologian tutkimus paljasti tunteistamme systemaattisia taustavaikuttajia, jotka aiemmin miellettiin täysin subjektiivisiksi. Yrittääkö Skeggs samaa kaikesta siitä, mitä arvostamme ja koemme minuudeksemme? Vai onko niin, että kapitalistisen luokitteluvoiman suurimpia mörköjä maalaillessaan Skeggs uusintaa vain omia paranoidisia ongelmiaan?

Lähteet:
Skeggs, Beverley (2004/2014) Elävä luokka, s. 69-97. Vastapaino, Tampere.

Polanyi ja köyhyyden rakenteet

Teksti pohjautuu lukupiirissä tekemääni alustukseen Karl Polanyin talousantropologisesta klassikkokirjasta Suuri Murros (luvut VII-X).

Polanyille Speenhamlandin laki merkitsee kuin kiinteää pistettä, josta sen ajan yhteiskunnallinen maailma kammettiin paikoiltaan, ja nostaa sen siten keskeiseen asemaan markkinoita ja niiden sääntelyä koskevassa historiassa. Lain tarkoitus oli alun perin turvata köyhien asema tarjoamalla palkkaa tukevan vähimmäistuen elantoa varten, jotta kukaan ei näkisi nälkää. Tällä sääntelevällä suojalla estettiin siten myös työmarkkinoiden syntyminen. Vastoin monia arvostuksia, useat ihmiset ajautuivat tämän hätäavun tarvitsevaan piiriin (vrt. sossupummin alhainen arvoasema). Samalla käytäntö loi salakavalasti köyhälistöryhmää, joka lain kumoamisen myötä ajautui täysin työmarkkinoiden riepoteltavaksi. Alkuperäiseen tavoitteeseen nähden tapahtumien kulku meni lopulta päinvastaiseen suuntaan.

Taustaa
Lain käyttöönottoa joudutti alun perin vaatimus kotipaikkalain kumoamisesta. Ihmisillä ei ollut juuri lupaa kulkea kylistä toiseen ja asettua muualle kuin kotikuntaansa. Tämä oli haitaksi tehdasteollisuuden työn kysynnälle. Maaseudulla työnantajat (pitäjien omistajat) pystyivät pitämään palkat aisoissa teollisuuden kilpailulta. Palkkanousujen välttämiseksi maaseudun köyhiä oli siten tuettava jollain uudella järjestelmällä, kun liikkuvuutta alettiin sallia enemmän. Köyhien auttaminen oli loppujen lopuksi kulissia ja ratkaisevampaa oli pitäjien omistajien vaikutusvalta ja saama hyöty.

Köyhyys?
Köyhyys oli ilmaantunut yhteiskuntaan uudeksi ja tuntemattomaksi ilmiöksi, jota sittemmin olisi anakronistisesti pystynyt selittämään erilaisilla työttömyyden määritelmillä, joita nykyään käytetään, kun tarkastellaan esimerkiksi suhdanteiden vaikutuksia ihmisten rakenteelliseen mahdollisuuteen työllistyä. Markkinatalous oli kuitenkin lapsenkengissään eikä näitä ilmiöitä tunnettu. Kirjavia selitysmalleja kuitenkin keksittiin ja osa niistä jäi vahvasti elämään muodostaen ideologista ja tieteellistä perustaa uutena löydetyn yhteiskunnan tutkimiselle, poliittiselle taloustieteelle. Analogiaa vedettiin vahvasti naturalistisiin selitysmalleihin kuvata lajien populaatiokehitystä ja nämä teoriat olivat avainasemassa uudenlaisen taloudellisen vallan käytölle.

Seurauksia
Poliittisen vallankäytön (kuten armeijalla ylläpidetyn kurin) korvasi lopulta nälkään näännyttäminen. Juuriltaan revitty ihminen ei markkinoituvassa yhteiskunnassa voinut enää tehdä elantoaan omissa oloissaan omavaraisesti, joten tämän elinehtoja oli nyt ensimmäistä kertaa mahdollista hallita kansakunnan laajuisesti taloudellisia vipuja vääntelemällä. Nykyisessäkin yltäkylläisyydessä ruuan tarjonta on tarkasti säänneltyä ja kelvollistakin ruokaa menee jätteisiin tonnikaupalla. ”Uutta nälkää” luodaan myös mainonnalla.

Kaupankäynnin suhdanteet yhdistettynä tehdasteollisuuden kysyntään loivat monimutkaisen yhtälön, jossa yksilön oli entistä vaikeampi löytää paikkaansa. (Muutenkin kuin taloudellisesti!) Helppoa ei ollut suuremmilla instituutioillakaan. Kapitalistien, pitäjien omistajien ja valtioidenkin pyrkimykset menivät helposti ristiin varhaisten markkinoiden kilpajuoksuissa.

Speenhamlandin laki johti siihen, että työn tuottavuus ei vastannut enää työnantajien odotuksia. Lopulta kansakin alkoi köyhtyä, kun mahdollisuudet palkkojen markkinahintojen laskemiseen oli käytännössä rajattomat. Pitäjien omistajia suojelevat sääntelevät olosuhteet pakottivat työmarkkinoiden vapauttamiseen. Tilanne on sikäli ajankohtainen, kun keskustellaan kuinka työntekijöiden liika suojelu heikentää kansallista kilpailukykyä ja kestävyysvajetta. Kärjistetysti voisi kai sanoa, että vasemmistolainen työmarkkinapolitiikka johtaa kurjuuteen, jota oikeistolainen työmarkkinapolitiikka on.

Keskeistä on kuitenkin Polanyinkin esille nostama antagonismi markkinatalouden ja muun yhteiskunnan välillä. Polanyi kritisoi melko tyylikkäällä konservatismilla, että uudistusten negatiiviset vaikutukset selittyvät useammin niiden liian nopealla ja radikaalilla käyttöönotolla.

Lähteet:
Polanyi, Karl (2009/1944) Suuri Murros, s. 142-220. Vastapaino, Tampere.
http://aikalainen.uta.fi/2015/09/03/syotavaa-jatetta/ (viitattu 30.9.2015)

Yhteistoiminnasta singulariteettiin

Yhteistoiminnasta singulariteettiin on toinen pitkähkö essee yliopisto-opintojeni tiimoilta. Se käsittelee teknologian ja koneiden kehitystä marxilaisesta viitekehyksestä tulkittuna pohjautuen viime kevään Pääoma-lukupiirissä tekemiini alustuksiin.

Musiikin toimijoiden vallankäytön strategiat

Tämä essee on kirjoitettu musiikintutkimuksen kurssia varten. Se on noin 8-sivuinen kirjoitelma, joten julkaisen sen suoraan asiakirjatiedostona. Tutkielma on minulta samalla ensimmäinen laatuaan ja sellaisena perusteellisempi tutkimus verrattuna muihin blogissani julkaistuihin kirjoituksiin. Klikkaa kuvaa lukeaksesi tekstin.

Hipin omistusoikeus

Oikeiston ja vasemmiston diskurssi on edelleen voimassa ja se käy kinaa omistusoikeuden oikeutuksesta perusteineen. Oikeisto mielellään säilyttäisi vaikka orjuutta lietsovat systeemit edelleen voimassa, mutta vasemmisto kiristää koko ajan ehtoja siitä, mitä voidaan omistaa. Vasemmiston puolella saattaa paikoin vallita myös avoimen lähdekoodin vapaan hengen periaate, jossa kaikki perustuu vapaaehtoisuuteen rahan sijasta.

Nykyään markkinavoimat yhdistelevät näitä periaatteita häikäilemättöminä nettimaailmassa. Esim. eräillä sivuilla jaetut kuvat ovat käytännössä vapaata riistaa yrityksille, mutta ne toimivat likaisina välikappaleina yrityksien tavoitteelle haalia lisää omaisuutta suljettuun omistukseensa, mikä sitten toimii vapaan jakamisen vastavoimana. Tämä on pahin uhka, joka rikkoo internetin vapaata henkeä ja on siksi nykypäivän merkittävin tekijä, joka voi viedä internetin vapaudenkin lopullisesti.

Tulevaisuuden visioissa oikeistolaisilla siintää maailma, jossa kaiken toiminnan voi kytkeä rahavirtojen vietäväksi. Tavoite on kuitenkin tuomittu epäonnistumaan, niin kuin täydellisyyden tavoittelu aina muutenkin: Jotain jää aina järjestelmän ulkopuolelle ja taistelu sitä vastaan tulee siksi aina jatkumaan, jos oikeistolaisella rahalinjalla jatketaan.

Vapaassa verkostossa vapaaehtoisuuteen perustuvat ideat leviävät, mutta rahaverkostossa moni asia jää tämän suhteen toteuttamatta, koska rahan oletetaan kannustavan kaikkeen työntekoon. Tällöin se nimittäin rajaa ulos kaikki sellaiset toiminnan muodot, joista ei voi tienata. Olisihan se hienoa, jos kaikesta voisi ansaita ja systeemi pelaisi niin, mutta rahaan liittyy aina läheisesti omistusoikeus ja sen tuomat rajoitukset, millä saa tienata ja millä ei.

Rajoitukset ehkäisevät toki rikoksia, mutta sekin palvelee vain systeemin omaa rikosmääritelmää. Minä henkilökohtaisesti en esimerkiksi jaa sitä monikansallisten musiikkiyhtiöiden hyväksymää näkemystä, että covereiden tekeminen olisi rikos. Jos tekee teoksen, jota ei halua muiden käytettäväksi, olisi viisainta jättää julkaisematta. Vapaan verkoston hyvä puoli on lisäksi se, ettei rikollisetkaan pääse järjestäytymään niin, että yhteiskunnan järjestelmät päätyisi heidän huostaan, kuten nykyisessä pankkidiktatuurissamme.

Suurin rikos mielestäni on se, jos jakaminen estetään. Nykyinen omistusoikeuden moraali ensin keksii innovatiivisen tavan saada omistukseen ruokavarantoja kehitysmaasta. Sitten niistä tehdään tekijänoikeuksilla suojattuja aterioita, joita käydään julkisesti kehitysmaassakin mässäilemässä ilman, että kenelläkään muulla on lupaa syödä. On pakko katsoa, koska rikkaat sitä huomion hakuisuudessaan vaativat – ja sitä kutsutaan kulttuuriksi.

Taloustartunta

Emme voi syyttää rikasta eliittiä. Saamme kaikki bonuksia kulutuksestamme ja korkoa talletuksistamme. Kansalaisen luottamus yhteiskuntaan mitataan sillä, kuinka tehokkaasti tämä tuhoaa planeettaansa meidän kaikkien jalkojemme alta. Olemme vampyyreja tartutettuna pandemiaan, jossa imemme toisemme kuiviin.

Emme voi syyttää valtiaita. Valta on skitsofreenisesti jakautunut hajanaisesti eri sektoreille, niin ettei se ole enää edes tiedostettua. Jatkuvassa kilpailussa valtaa pitävät ne, ketkä korkeintaan jonkin kvartaalin aikana nauttivat johtoasemansa palkkioista ja sen jälkeen pääsevät politiikkaan suuresti rahoitetun mainoskampanjansa ansiosta. Liike on edestakaisesti jatkuvaa; ei ole pysyvää hallitusta tai mitään salaliittoa. Vain yhteyksiä siellä ja lehmänkauppoja toisaalla.

Emme voi syyttää karua todellisuutta. Emme oikeasti elä sairasta kilpailua vaativassa todellisuudessa vaan olemme luoneet sellaisen. Taloudelliset rakenteet nykyisenä maailmanuskontona on uusi luontomme. Rakenteet toki myös ovat todellisuutta, mutta toisin kuin luonnonlait, ne olisivat muutettavissa.

Itseämme voimme syyttää, mutta se ei paranna meitä. Vaikka olemme kieltäneet toisen omistamisen, voimme silti omistaa toisen elinolot ja sanella ehdot. Orjuus ei ollut kiva sana, joten se vain vaihdettiin bisnekseksi. Nykyajan sodissakin taloudelliset pakotteet ovat tehokkaampia kuin yksikään ohjus. Olemme addiktoituneita valtaan, koska vain sillä lääkitsemme itsemme. Viruksen tehtävä on tyydyttää ainoastaan tuottavien tarpeet ja siten ylläpitää tasa-arvotyhjiötä.

Yhden prosentin vastaus

Kravattimiehen puheenvuoro vastauksena artikkeliin Tuhoisa työmoraali.

Mistä muusta elanto voisi riippua kuin työstä? Elämä itsessään kuitenkin on työtä: laiskottelemalla ei selviä. Kuitenkin jos työ ei kiinnosta, miksi voisi olettaa, että elämäkään silloin kiinnostaisi? Eikö kuolema olisi paljon parempi, jos uurastaminen nähdään kielteisenä? Yksilöt haluavat vapautta ja sitä tarjotaan uurastamisen palkkana. Yhdentekevää nollasummapeliäkö tuo lopulta on, kuten kuolema? Se on silti vähintään ajan tappamista, parempi kuin ei mitään.

Elämän komplementaarisuus
Ilman työtä ei ole elantoakaan jaettavaksi. Realistina lähden siitä, että ihmiset haluavat elää ja silloin täytyy kantaa realiteettien mukana tuomat velvollisuudet. Kaikki eivät ole tähän kyllin vahvoja ja siksi elon tiellä kaikki eivät selviä. Vain kyllin vahvat luovat voimaa ja uutta elämää. Luottamusta on siksi siis oikeutettua rakentaa heidän ehdoillaan ja ne, ketkä eivät tätä allekirjoita, saavat minun puolestani kuolla pois nihilisminsä rehellisyyden nimessä.

Elämää ei tule mitata mahdollisimman vähäisten kuolemantapausten vaan itse elämän perusteella. Siihen lukeutuu myös elämän tulevaisuus. Sitä paitsi kuoleman olemattomuus tarkottaisi sen syyn, elämänkin olemattomuutta. Todellisen elämänvoiman hyväksyvä tahto yltää myös kuolemaan. Sen sijaan kuolemanpelkääjän paradoksi tulee siitä väistämättömyydestä, että kuoleman kieltäminen vaatii elämän kieltämistä – kuolemaa. Kristillisessä (valehtelevan nihilismin) moraalissa kieltäminen on tosin uskoteltu voittamiseksi…

Luottamus yhteisössä
Silloin kun yhteisö sitoutuu vaalimaan elämää ja olemassaoloaan, se tarvitsee keskinäistä luottamusta ja silloin aina jotkut jäävät ulkopuolelle “kadotukseen”. Osa voimattomuudestaan, osa tahdostaan. Markkinatalousjärjestelmämme on modernein yritys luoda luottamukseen perustuva yhteisö. Sijoittajien riskien ja muiden korkea-arvoisten palkkojen turvaamisella taas varmistetaan, että tuottavasti voimia luovat ja ohjaavat tahot ylläpitävät järjestelmän kukoistusta. Tavallisten säästäjien heikko enemmistövalta ei saisi talouden pyöriä jarruttamalla minkäänlaista kasvua aikaan.

Sosiaalinen luottamus voi rakentua pelkkään uskomiseenkin, jolloin uskon kohteella ei niinkään ole väliä. Vaikka usko on luottamuksen puhtaimpia muotoja, se yksinään ei riitä. Elämä on ennen kaikkea tekoja, työtä. Luottamusta ei viime kädessä ansaita vikoja armahtamalla.

Olitte sitten tasa-arvon kannattajia, johtamatonta Occupy-liikettä tai muita universaali-idealistihaihattelijoita, pitäkää mielessä tämä: Kestävää yhteisöä yhdistää aina jokin asia. Asia poissulkee ulkopuolelleen kaiken, mikä on sen ulkopuolella. Joten yhteisössä ei ole ikinä tilaa kaikille, paitsi jos yhdistävä asia on erillisyys – ei mikään. Tämä taas, hyvät herrat, on vastoin elämää.

Teknologian agenda

Kuka tai mikä pitää valtaa? Onko se nykyään markkinavoimin ajatteleva teknologinen tekoäly, joka pyrkii luomaan kehityksellä riippumattomuutta ihmiskunnasta ja planeetastamme? Kurkotammeko teknologialla avaruuteen vai kurkottaako teknologia meillä avaruuteen? Sieltä teknologia saa joka tapauksessa lähes rajattomat resurssit levitä eikä avaruus muutenkaan ole tietokoneille loppujen lopuksi kovin vihamielinen ympäristö. Ihmisillä sen sijaan olisi maapallolla jo kaikki tarvittava, jos emme pilaisi sitä kaikkea teknologisen tuotantotehokkuuden vaatimuksilla.

Pitäähän tosin ihmistenkin joskus selviytyäkseen lähteä maapallolta. Olkoonkin, että varma tuho odottaisi vasta muutaman miljardin vuoden kuluttua. Miksi siis pitäisi lopettaa teknologian kehitys samalla lyhytnäköisyydellä, jolla planeettaammekin olemme sen nimessä kulutuksella riistäneet? Kun miljardeista (tai vaikka sadoistakin) vuosista puhutaan, voi olla että teknologia ja elämä näyttäytyvät sillä aikavälillä jo toisistaan erottamattomina. Aika näyttää.

22 Talouskasvukritiikki

Talouskasvukritiikki 5.11.2011

Sanotaan, että talouskasvu on välttämätöntä ja trendi on jatkuvasti kasvava suhdannevaihteluista huolimatta.

Mitä jos tähänastinen, säälittävän lyhyt maailmanhistoriamme onkin vain yhden fraktaalisesti laajemman suhdanteen nousukautta? Tämänhetkinen historiakäsityksemme ei tunnista ihmiskunnan laskukautta, koska sellaista ei ole näköjään koettu ainakaan ihmismuistiin.

Tieteessämme mitään sellaista ei ole, jota ei kokemus olisi osoittanut olevan. Vaan onko se peruste? Oliko 90-luvun laman jälkeen tynnyriin syntyneillä ihmisilläkään muka aihetta olettaa, että minkään sortin lamaa ei voi ikinä tulla, koska ei sellaista ole ennenkään koettu.

Taloustiede on vielä suhteellisen nuori tieteenala, sillä se ei ole vielä hahmottanut maailmansa rajoja. Se ei tunne pitkää aikaväliä, se ei tunne entropiaa.

Jos kuvittelette, että talousmaailma pyörii irrallaan konkreettisesta todellisuudesta, niin think again.

Olemme vaurastuneet imperialismin testamenttaamana. Löydettyämme uusia maailmoja ja kansoja oma maailmamme vaurastui. Miksi meidän olisi siis tarvinnut kehittää mittareita toisen maailman köyhtymistä mittaamaan?

Mihin kaikkialle valtavoimaansa kasvattavat herrat näppinsä ulottavat, siellä on toinen maailma köyhtynyt. Onhan meillä nyt kansojen välillä vapaa kauppa vaan onneksi meidän ei tarvitse käydä kauppaa luonnon kanssa! Mistä muuten löytäisimme toisen maailman riistettäväksi ja vallattavaksi?

Saamme jatkaa valloitusmatkaamme aika pitkään ennen kuin opimme valloittamaan itsemme. Emme tunne itseämme. Siksi koemme itsemme puutteellisiksi ja koitamme valloittamalla täyttää tämän aukon kaikella uudella ja vieraalla, jollain toisella kuin mitä itse koemme olevamme.